Oulun Yliopiston Studia generalia 2000

Muuttuva aikakäsitys
FT Erkki Urpilainen

Historiallisessa tutkimuskirjallisuudessa on tapana jakaa aikakäsitykset kolmeen osaan: pistemäiseen, sykliseen ja lineaariseen aikaan. Tämä jaottelu kuvaa erilaisia tapoja käsittää aika, menneisyys ja tulevaisuus. Se on erittäin karkea ja sitä vastaan voidaan esittää useita huomautuksia. Kuitenkin jaottelu antaa jonkinlaisen yleisen kuvan aikakäsityksen kehityksestä. Pistemäinen aika on primitiivinen käsitys ajasta tai oikeammin ajan tajun puutteesta. Aikaa ei tajuttu jatkuvana, vaan jokainen hetki oli oma kokonaisuutensa. Mennyt aika oli mennyttä ilman ulottuvuutta. Ihminen eli päivän kerrallaan ajattelematta mennyttä tai tulevaa. Tietyt vastakohdat, kuten yö ja päivä, kesä ja talvi tai elämä ja kuolema, toistuivat eräänlaisena heiluriliikkeenä, mutta nämä eivät muodostaneet jatkuvaa aikaa. Tätä ajatusta pistemäisestä aikakäsityksestä on kritisoitu liian yksioikoiseksi, primitiivisyyttä korostavaksi näkemykseksi. Varhaisissa kulttuureissa aikakäsitykset eivät välttämättä olleet niin kehittymättömiä, kuin kyseinen teoria antaa ymmärtää. Esimerkiksi esihistorialliset luolamaalaukset esittävät maagisia rituaaleja, joihin on täytynyt sisältyä tietoa menneisyydestä ja käsityksiä tulevasta ajasta. Siirtyminen pistemäisestä aikakäsityksestä sykliseen ja lineaariseen käsitykseen on todennäköisesti ollut hidas prosessi. Siihen ovat vaikuttaneet isompien heimoyhteisöjen muodostuminen ja niiden sisälle muodostunut yhteistyö ja työnjako. Jotta suurempi joukko ihmisiä kykenisi toimimaan yhdessä, esimerkiksi toteuttamaan suurriistan metsästystä, tarvittiin yhteisesti sovittuja aikamääreitä. Tämän on täytynyt tapahtua varsin varhain, sillä kaikissa tunnetuissa korkeakulttuureissa on ollut varsin kehittynyt käsitys ajasta. 

Lähes kaikissa varhaisissa korkeakulttuureissa on ollut vallitsevana syklinen aikakäsitys. Katsottiin, että aika kiertää kehää. Kaikki tapahtumat toistuvat pitkissä tuhansien vuosien aikasykleissä. Tällainen sykli päättyy katastrofiin, kuten maailmanpaloon tai tuhotulvaan, joka puhdistaa maailman, jotta elämä saattaa jatkua entistä parempana. Esimerkiksi Intiassa suuri sykli, mahayuga, koostui neljästä aikakaudesta, yugasta, ja oli 12000 vuoden pituinen.

Amerikan atsteekki-intiaanit puolestaan uskoivat, että aika koostui erilaisista aikakausista, joita kutakin hallitsi tietty jumala. Kukin aikakausi päättyi kauden jumalalle tyypilliseen tapaan. Esimerkiksi sateenjumalatar Chalchiuhtlicuen hallitsema kausi päättyi suureen tulvaan. Atsteekeille maailma ei kuitenkaan ollut ikuinen. He uskoivat, että maailma oli syntynyt tiettynä aikana ja parhaillaan oli menossa viides maailmankausi.

Vastaavanlaisia syklisiä käsityksiä esiintyi myös muun muassa Kiinassa, Egyptissä ja Kreikassa. Eräät tutkijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että eräissä kulttuureissa ja eräillä ajattelijoilla syklisen näkemyksen rinnalla on esiintynyt lineaarisia piirteitä. Kuitenkin nämä ovat tulkinnanvaraisia ja poikkeuksellisia. Varsinaisesti lineaarinen aikakäsitys muodostui Kaksoisvirtainmaassa. Jatkuvan syklisen toiston tilalle tuli näkemys ajasta, jolla on tietty alku ja mahdollisesti myös loppu. Sumerilaisilla ja babylonialaisilla tämä ajatus oli vielä hieman epämääräinen. Juutalaiset omaksuivat tämän käsityksen ollessaan Babylonian vankeudessa 6. vuosisadalla e.Kr. Heillä tämä näkemys kytkeytyi tiiviisti uskonnollisiin käsityksiin maailman luomisesta ja odotettavissa olevasta Jumalan valtakunnan tulosta. Kyse ei ollut kuitenkaan puhtaasti teologinen vaan siihen kytkeytyi voimakkaasti myös odotuksia tulevasta paremmasta maanpäällisestä elämästä.

Nämä odotukset säilyivät voimakkaana juutalaisten keskuudessa ja siirtyivät siitä kristinuskoon ja siten koko länsimaiseen ajatteluun. Kristinuskossa käsitys ajasta ja historiasta muotoutui dogmiksi, joka selkeytti ihmisten maailmankuvaa, mutta samalla pidemmän päälle kahlitsi uusien ajatusten omaksumista.

Myöhäiskeskiajalla tuli vakiintuneeksi käsitykseksi, että Jumala oli luonut maailman noin vuonna 4000 eKr. Mielipide-erot tämän suhteen olivat vain muutamia kymmeniä vuosia. Virallisesti kirkon piirissä ei haluttu pohtia sitä, kuinka kauan elämä maan päällä tulisi kestämään, mutta yleinen käsitys oli, että Jumalan maailmansuunnitelman mukaan maallinen historia tulee kestämään 6000 vuotta, jota seuraa Jumalan tuhatvuotinen maanpäällinen valtakunta. Kuitenkin eräät luonnosta saatavat tiedot eivät soveltuneet tämän näkemyksen kanssa yhteen. Jo renessanssiaikana oli alettu ihmetellä, kuinka simpukoiden ja kotiloiden kuoria saattoi löytyä korkealta vuorilta tai syvältä maan alta. Nämä havainnot saatettiin selittää vetoamalla vedenpaisumukseen. Geologisen tiedon lisääntyminen 1600-1700-luvuilla johti kuitenkin ratkaisemattomaan ristiriitatilanteeseen. Huomattiin, että maapallon pinta oli aikojen kuluessa muuttanut useita kertoja muotoaan. Miten tämä oli ollut mahdollista niiden vajaan 6000 vuoden aikana, jotka maailma Raamatun mukaan oli ollut olemassa. Asiaa pyrittiin selittämään siten, että vedenpaisumuksen yhteydessä oli tapahtunut maankuoren romahtaminen, tai tulkitsemalla luomisen päivät vertauskuvallisesti aikakausina. Jumala ei ollut luonut maailmaa kuudessa päivässä vaan kuutena aikakautena. Näin voitiin ainakin väliaikaisesti ratkaista geologian esiin nostamat ongelmat.

Kuitenkin myös historiantutkimus toi esille ongelmia. Esimerkiksi egyptiläisissä historiankirjoituksissa mentiin ajassa taaksepäin paljon kauemmaksi kuin mitä Raamatun kronologia antoi myöten. Sama koski myös monia muita ei-kristillisiä kulttuureja. Näiden kiistäminen vedoten virheelliseen ajanlaskuun ei pitemmän päälle onnistunut. Toisaalta Raamatun tulkitseminen vertauskuvallisesti ihmishistorian osalta ei myöskään käynyt päinsä, sillä Raamatussa ihmissuvulle annetaan tarkat ajoitukset. Siksi 1700-luvulla alkoi esiintyä kahta erilaista tulkintaa asiasta. Ensiksi eräät ajattelijat, kuten ranskalainen Isaac La Peyrère, esittivät, että Raamattu kertoi vain juutalaisten historiasta. Siksi sitä ei voi soveltaa koko ihmiskuntaan. Toiseksi tuli suosituksi raamattukriittinen akkommodaatioteoria, jonka mukaan Raamattu sisälsi monia kansanomaisia virhekäsityksiä, eikä sitä siksi voitu ottaa kirjaimellisena totuutena. Juuri ihmiskunnan historian ajoitusta koskevalta osalta Raamattu menetti auktoriteettiasemansa. Historioitsijat vaikenivat aluksi varhaisesta historiasta ja aloittivat esityksensä valtakuntien perustamisesta hämärässä menneisyydessä. 1800-luvun alusta lähtien alettiin puhua esihistoriasta ja tehdä ajoituksia, jotka menivät yli 6000 vuotta taaksepäin.

Myös arkeologiset löydyt murensivat raamatullisen ajanlaskun uskottavuutta. Jo uuden ajan alusta lähtien oli ihmetelty syvältä maan alta löytyviä kivisiä työkaluja. Niitä oli pyritty tulkitsemaan luonnonmuodostelmiksi, mutta tällainen ei tehonnut yhä uusien löytöjen edessä. Varsinkin sen jälkeen kun geologiset aikakaudet oli hyväksytty, oli vaikea selittää kiviesinelöytöjä sellaisista maan kerrostumista, jotka oli määritelty muodostuneeksi paljon ennen kuin ihminen Raamatun mukaan oli luotu. Vastaavanlaisia Raamatun kanssa ristiriitaisia asioita ilmeni kiihtyvässä tahdissa. Kaikki tällaiset tieteelliset todistukset murensivat raamatullisen aikakäsityksen uskottavuutta. Lopullisen iskun raamatulliselle aikakäsitykselle antoi Charles Darwinin evoluutioteoria 1800-luvun jälkipuolella. Tosin tuolloin oli oppineissa piireissä jo suurelta oli luovuttu raamatullisista ajoituksista, joten Darwinin teorian ympärillä käyty kiivas oppikiista koski muita asioita kuin ajoituksia.

Ihmiskunnan ja maapallon ikää on 1700-luvulta lähtien hilattu jatkuvasti taaksepäin, eikä raamatullisella kronologialla ole enää juuri sanansijaa tieteellisissä piireissä. Kuitenkin lineaarinen aikakäsitys on edelleen vahvoilla. Yleinen käsitys edelleen on, että maailma on syntynyt tiettynä ajankohtana, esimerkiksi useita miljardeja vuosia sitten alkuräjähdyksessä, big bangissa. Varsin yleinen on myös teoria siitä, että maailmankaikkeus laajenee aikansa, jonka jälkeen se alkaa supistua takaisin alkupisteeseen erinäisten miljardien vuosien kuluttua, jolloin maailmankaikkeus loppuu. Vaikka muun muassa eräät sosiologit ja filosofit ovatkin esittäneet, että nämä perinteiset aikakäsitykset eivät olisi enää yksinomaan hallitsevia, niin ajatus muusta kuin lineaarisesta ajasta tuntuu useimmille meistä vieraalta.

Pallo on pyöreä

Eilen alkoi Etelä-Afrikassa jalkapallon mm-kisat, jalkapallofaneilla on seurattavaa kuukauden päiviksi. Jalkapalloilussa tuolla tasolla on suotavaa, että jalka on usein pallossa, muttei pallo jalassa. Kuitenkin yhteys palloon pitää olla, mutta ei kettingillä. Rautapallojen aika on ohi, Etelä-Afrikassakin. Onko kahleista päästy eroon? Kahleista jää aina jäljet jos ne ovat pitkään kiinnitettynä raajaan. Varsinkin, jos kahlehdittu tekee vastarintaa, silloin kahleet pureutuvat lihaan. Arvet ovat vielä Etelä-Afrikan yllä, mutta kaikki muuttuu jalkapallolla, näin uskon.

"Apartheid-hallinnon aikana Etelä-Afrikan ulkopolitiikan keskeisin tavoite oli puolustaa ja suojella valkoisten ylivaltaa ylläpitävää poliittista järjestelmää. Tämän politiikan seurauksena maa joutui syrjään kansainvälisestä politiikasta ja päätyi lopulta niin sanottuun "eristyksen diplomatiaan". Vuoden 1994 vaalien jälkeen tilanne muuttui ja maa otti keskeisen roolin Afrikan politiikassa."(Wikipedia). 

Ja tämä linja on pitänyt, enää ei ole pallo jalassa vaan nyt Etelä-Afrikassa on tasa-arvo, siellä ei potkita enää rasistisesti ketään. Vai onko näin? Annetaanko vain sellainen kuva, sillä painostus Etelä-Afrikan harjoittamaa apartheid-politiikkaa kohtaan oli melko rankkaa. Parhaiten mieleeni on jäänyt kauppasaarto ja Steve Kekana, miehen levyjä ehdin silloin saamaan yhden käsiini - sen jälkeen saarto piti huolen siitä ettei muita tuotoksia ilmaantunut kauppoihin. Ressu Redford lämmitteli Steven kappaleen henkiin pari vuotta sitten, levy siis pyörii jälleen. Tässä kuitenkin linkki alkuperäiseen kappaleeseen:  

http://www.youtube.com/watch?v=-bDQKuNpZBc

Jalkapallo on maailman suosituin ja seuratuin palloilulaji, mikä siinä on niin kiehtovaa? Onko yksi selitys tuolle ilmiölle se, että siinä yhden pelivälineen kautta voi nauttia pelaamisesta useampi pelaaja ja kuitenkin pallon kanssa voi pallotella ihan yksistäänkin? Ja sitä on kiehtovaa seurata, ja se yhdistää ihmisiä fanaattisesti oman joukkueen kannatajaryhmiksi - ryhmääntyminen ja me-henki saa joukot liikkeelle. Joukossa tyhmyys tiivistyy, näinkin on joskus päässyt käymään. Toivottavasti näissä mm-kisoissa ollaan ihmisiksi ja jalkapallo saisi sen  roolin joka sille tämän tapahtuman kautta kuuluu - ilon tuottamisen.

Jalkapallo on monessa maassa yksi keino päästä köyhyydestä eroon, jos osaa pelata oikein niin tulevaisuus järjestyy. Pallo voi näyttää siis suunnan parempaan elämään jos olet pallon kanssa yhtä, se vaatii täydellistä harmoniaa pallon ja läsnäolevan hetken kanssa. Samasta asiasta on kyse elämässäkin, meidän pitäisi olla pallon kanssa yhtä. Pallon kanssa sinuiksi pääseminen on myös hyvin palkitsevaa, sillä silloin kun hallitset palloa hallitset kroppaasi. Pallon ja pelaajan välille syntyy suhde, jossa kunnioitetaan toinen toistaan. Suhteen kummallisuus piilee siinä, että toinen on tietoinen itsestään ja toinen vain on. Kummalla on helpompaa, sillä joka potkii vai sillä jota potkitaan? Riippuu potkijasta ja potkittavasta, toinen on kuitenkin tässä leikissä se joka antaa liikkeelle voiman. Voiman antaa se, jolla voima on.

Tyhjän potkimista, sitä se periaatteessa on - pallon sisältö. Tyhjän potkiminen ei olisi ilman kuoria mahdollista, siksi kai täällä ollaan potkimassa palloa. Kuoret on ihmiselläkin, mutta sisältö saa meidätkin pullistumaan ja pomppimaan paikasta toiseen. Mutta kuka meitä potkii? Monesti kyseessä on ego, joka pomottaa meitä mielensä mukaan. Mielen, joka ei ole sen omaisuutta. Anastetulla "omaisuudella" siis pelaa ego, vaikka se todellisuudessa on minän "omaisuutta".

Ystäväni, jolla on alkoholin kanssa ristiriitainen suhde, kertoi palloon liittyen vertauksen omasta alkoholismistaan. Hän kertoi, että juomiseen hän ryhtyy aina kun kaikki on ulkoisesti kunnossa. Silloin hän on kuin ilmapallo, joka on pullea ja leijuu korkealla. Juomisputken edetessä pallosta alkaa kaikota ilma, ja loppuen lopuksi siinä ei ole sitä lainkaan. Tyhjät kuoret, itsetunto on aivan maassa, kuten vertauksena oleva pallokin. Raittiin jakson edetessä pallo alkaa jälleen täyttymään ja noidankehä umpeutuu saavuttaen juomisvaiheen. Hänelle sanon, että vaihda jalkapalloon. Se kestää potkimista ja se ei ole ilmassa kuin hetkittäin. Painovoima pitää pallon maassa ja pallon kanssa pelaaminen vaatii taitoa, toisin kuin ilmapallon kanssa leikkiminen. Leikille on aikansa, jalkapallolle omansa. Jalkapallon voi potkaista maaliin, mutta vain selvinpäin.

Kalkulaattoripäivät

On kalkulaattoripäiviä, minulla kalkulaattori näyttää 46-vuotta. Autona olisin jo vanha, puuna parhaassa iässä ja ihmisenä, ikuisuuden kynnyksellä. Ikänä 46 ei ole paljoa, ikänä jokainen ikä on paras ikä. Ikään ei kannata tuijottaa, ikään kuin se olisi sinun syvin olemus. Ikä on vain kerroin, mutta senhän jo edellä kerroin. Sanoin toisin, mutta ikään kuin vertauksena.

Jehovan todistajat eivät vietä syntymäpäivää eivätkä Joulua. He eivät rasita ketään, he ovat valinneet tien, jossa kalkulaattoria ei käytetä. "Mielihyvää" kappale soi taustalla, sitäkö se on kun ei ole laskelmoiva? Mutta eivätkö Jehovan todistajat kuitenkin käytä matematiikkaa, kun he kiertävät talosta taloon?

Kiertäminen, oman totuuden julistaminen. Siinä on jotain hyvin kunnioitettavaa. Kertoa oma totuus, mutta ei pakottaa ketään totuuteensa. Kyllä, minä kunnioitan ihmisiä, jotka tekevät uskonsa mukaan. Ihmistä arvostetaan hänen tekojensa mukaan, niin kiertäjää kuin suoraan kulkijaa.

Mutta mitä teet, jos sinulla on avain muttei se toimi lukkoon? Tee niin kuin minä teen, vaihda lukkopesä, ja jos ei muu auta, niin vaihda avain myös. Avaimia on paljon, jokainen avain on tarkoitettu oikeaan lukkoon. Avaa ensin tunnelukkosi, sen jälkeen aukeaa näkymä muista lukoista, jotka avaavat sinulle läsnäolevan hetken. Elämään on vain yksi avain, se sopii joka lukkoon...

Syntymäpäivä ja debytointi

Tänään tulee kuluneeksi 338 vuotta Pietari Suuren syntymästä. Montakohan Pietari on kutsunut tänään syntymäpäivilleen? Kutsuvieraat tuskin palaavat takaisin. Venäjällä on traditio, että kun hallitsijalta tulee kutsu voi se viedä Siperiaan tai kuolemaan. Toivottavasti Pietari, vanha mies jo, on hieman pehmentynyt, kun ei tänään kuitenkaan täytä tasavuosia. Kutsuille kannattaa kuitenkin mennä ilman partaa, sillä vaikka hänellä viikset olikin, oli hän aikanaan länsimaistamassa venäläistä yhteiskuntaa. Parta ei kuulunut sivistyneelle ihmiselle, ainakin partoja leikattiin.  Taitaa kuitenkin olla niin, että parta ei Pietaria enää häiritse. Hän on hyvin säyseä vanha mies.

Aku Ankka debytoi elokuvassa "Viisas Kana Kananen" 76 vuotta sitten, siitä alkoi Akun nousu ja ikinuoruus. Vaikka ankalla on jo ikää, se ei Akussa näy. Tietenkin värikylläisyys niin elokuvissa kuin lehdissäkin on parantunut, mutta se on maailman trendi. Amerikassa näyttelijät eivät vanhene, ei Akukaan. Aku ja hänen ystävänsä ovat löytäneet nuoruudenlähteen, jota suosioksi kutsutaan. 

Pietari loi tyhjästä neva-alueesta upean kaupungin, Carl Barks ja monet muut piirtäjät ovat luoneet tyhjästä toisenlaisen todellisuuden. Ankkalinna, sieltä on monet seikkailut lähtöisin. Tyhjästäkö on paha nyhjästä? Ainakin nämä kaksi tapausta ovat todisteita siitä, että tyhjästä juurikin voi nyhjästä. Ilman tyhjyyttä ei olisi mahdollista rakentaa kaupunkeja. 

Plutos ja sen johdannaiset

Plutokratia on vatiomuoto, jossa vallankäyttö on keskittynyt rikkaimmalle kansanosalle. Eikö plutokratia ole lähes jokaisen valtion valtiomuoto, vai olenko väärässä? Rikkaus tuo valtaa, se on tosiasia tässä maailmassa. 

Pohjois-Koreassakin on plutokratia, rikkautta siellä edustaa Korean Työväenpuolue. Käytännössä kaikki hallituksen edustajat kantavat tämän puolueen jäsenkirjaa taskussaan. Se on sen maan valuuttaa, rikkautta. Entäpä entinen Neuvostoliitto, eikö sielläkin kommunistit olleet niitä rikkaita puoluekirjansa kautta. Valta ja rikkaus kulkevat käsikädessä, olkoon ideologia mikä tahansa. Mittarina ei aina ole raha, se voi olla myös sosiaalisen aseman kautta saatavat edut ja arvostus, kaikkeen ei tarvita rahaa kun valtiolla on 'tietty' poliittinen ilmapiiri. Plutokratia edustaa ihmisluontoa mitä suurimmassa määrin, ajoit sitten Volgalla tai Mersulla.

Plutos on kreikkalaisen mytologian mukaan hyvän sadon jumala, häntä kutsutaan myös vaurauden jumalaksi. Plutos esitetään usein nuorena runsaudensarvea kantavana poikana, tosin hänet on joskus kuvattu myös vanhaksi sokeaksi mieheksi. Mutta mikä onkaan runsaudensarvi? Ja mikä olisikaan runsaudensarvelle kaikista otollisin kantaja, nuori tarkkasilmäinen, vaiko vanha ja sokea Plutos? Jälkimmäinen jakaisi kenties oikeudenmukaisemmin sarvestaan, vai olisiko tarkkanäköisyydessä enemmän oikeutta?

Runsaudensarven suomalainen vastine on sampo, siitä varmaan eräs pankkikin on saanut nimensä. Sampo-pankki uskoo latinan sananlaskuun, "nomen est omen". Nimi voi olla enne, jokainen on sen joskus todennut. Yllättävän usein ammattinimike voi mukavasti kuvata kyseisen henkilön nimeä. No, runsaudensarvi laitetaan tässä kohtaa kiinni.

Mutta mikä onkaan runsaudenpula? Voiko runsaudesta olla pulaa? Vai tarkoitetaanko sillä, että on liikaa mistä valita? Mietitäänpä, jos vaikka menet vaateostoksille. Vaatteita on valittavana runsaasti, oletetaan että sinulla on ihannevartalo. Useimmat vaatteet sopivat sinulle lähes täydellisesti. Sinun pitäisi valita itsellesi paras vaatekerta. Valinnan vaikeus, se alkaa ahdistamaan. Valitseminen ei tunnu hyvältä, se on tuskaista touhua. On liikaa vaihtoehtoja, vielä kotona olet epävarma valinnastasi. Olisiko se tai se kokonaisuus ollut parempi? Olisiko tähän kokonaisuuteen sopinutkin ne ja ne paremmin? Luovuutta rajoitetaan, kun on runsaudenpula.

Mitä jos olisitkin mennyt kangaskauppaan, oletetaan että osaat ommella. Tilanne helpottuu jonkinverran, sillä nyt valitset vain kankaan ja voit itse vaikuttaa sen leikkauksiin, malli on sinun käsissäsi. Sinä voit luoda sen aivan oman suunnitelman mukaisesti, mutta vain jos et takerru kaavoihin. 

Ruokakaupassa on sama runsaudenpula, joka tekee tyhjäksi ja uusavuttomaksi. Perusraaka-aineet pitäisivät kokkaustaitosi terässä ja antaisivat sinulle nautinnon kokkaamisen saloista. Nyt "meidän äiti tekee teidän äidin ruuat".

Miten tapaat Plutoksen ja teet elämääsi parhaat asut, kokkaat maittavimmat ateriat?  Miten runsaudensarvi aukeaa jokaiselle?

Läsnäolevassa hetkessä, nyt.

Uutisoinnin rivienvälit

Yövuoroa tehneenä muistan aamutunneilla, miten väsymys sai nauramaan Aamulehden otsikoinnille. Edelleen se on lehtenä hauska, tosin kaikki lehdet ovat. Kun uutisointia katselee "sillä silmällä", niin paraskaan vitsikirja ei vedä ajankohtaisuudelle vertoja.

Olen kuullut joskus, että siat ovat hyvin samankaltaisia kuin me ihmisetkin. Tämä tulee hienosti julki tämänpäiväisestä Aamulehdestä, jossa kerrotaan "Joka toisella tilalla siat purevat toistensa häntiä". Syyksi on kirjoitettu, että sika purkaa stressiä käyttämällä suutaan. Se tarvitsee tongittavaa. Niin on valitettavasti myös ihmisen laita, suuta käytetään kun tarvitaan tongittavaa. Uutisen mukaan Helsingin yliopisto alkaa tutkia nyt "adhd-sikoja".

Uutisen pohjalla on tietenkin vakava ongelma, tuottavuutta pitää parantaa ja sikojenkaan suunvuoroa ei kuunnella. Kaupat ovat tyhjyyttä täynnä, ja tuntuikin, kun elintarvikelakon aikana oli pieniä aukkoja hyllyissä, että kaupoissa oli silloin enemmän kun oli vähemmän. Tyhjää, sitä pitäisi olla enemmän. Tilaa, jotta tietoisuus saisi suunvuoron. Aamulehden tilaamalla sitä voi saada, kun lukee sitä "sillä silmällä".

 

Sympaattinen ajattelee, empaattinen on yhtä toisen kanssa

Asenteita on maailma tulvillaan. Ajattelu sulkee "mekanismeja", jotka muutoin tunnistaisit ja aistisit olemisen piiriin kuuluviksi ja arvokkaiksi tuntemuksiksi. Valmius empatiaan löytyy, aktivointi käynnistyy kun asenteet poistuvat. Aukeaa ymmärrystä sellaisesta, mikä on ollut piilossa. Kaikilla on mahdollisuus antaa ja vastaanottaa empatiaa, kun vuorovaikutuksessa on läsnäolon voima. Empatiassa ei ole sääliä, sympatiassa on. Sääli on rakkautta, joka sairastaa ylpeyden tautia. Rakkaudellisin keino huomioida toinen on olla hänen kanssaan yhtä, empatia on tämä liima.

Sympatian ja empatian ero? Asenteiden ja ajattelun kautta tarjoillaan teetä, laihaa sympatiaa. Rakkaus toiseen olevaiseen on uppoutumista itse elämään ja toisessa olevan elämän aistimista samaksi elämäksi, mikä sinussakin on. Sitä ei saavuteta "ajattelen sinua"-asennoitumisella, se saavutetaan kokemalla rajattomuutta, jossa solut ovat samaa sykettä. Ero on samaa luokkaa, kuin onnellisuuden ja ilon. Onnellisuus on ajassa koettavaa iloa, ilo on ajattomuuden olemus.

Mielenkiintoinen artikkeli, joka sivuaa edellä kirjoittamaani:

http://www.tiede.fi/uutiset/3918/ihonvari_ohjaa_empatiaa

Platonin luolavertaus

"Kuvittele joukko vankeja, jotka on kahlehdittu lapsuudestaan saakka syvälle luolaan. Paitsi heidän jäsenensä, myös heidän päänsä on kahlehdittu niin, että heidän silmänsä ovat pakotettuja katsomaan luolan peräseinään. Vankien selän takana on tuli, ja tulen ja vankien välissä on korotettu kävelytie, jota pitkin kuljetetaan erilaisia eläinten, kasvien ja muiden asioiden muotoja. Tulen valo heijastaa sekä vangeista että kuljetetuista asioista tulevan varjon luolan peräseinälle ja kiinnittää vankien huomion. Samoin kun joku muotoja kantava puhuu, hänen äänensä kaikuu luolan peräseinästä ja saa vangit uskomaan, että ääni tuli varjoista. Vangit osallistuvat eräänlaiseen peliin, antaen asioille nimiä kun näkevät niitä. Tämä on kuitenkin ainoa todellisuus, jonka he tuntevat, vaikka näkevätkin ainoastaan kuvien varjoja.

Kuvitellaan, että yksi vangeista vapautetaan, nousee seisomaan ja kääntyy ympäri. Tuli sokaisee hänen silmänsä ja ohi kulkevat muodot näyttävät hänestä epätodellisimmilta kuin varjot. Samoin jos hänet viedään ulos luolasta katsomaan auringonvaloa, hänen silmänsä sokaistuvat eikä hän näe ensin enää mitään. Vähitellen hän kykenee näkemään tummia hahmoja kuten varjoja, ja sitten kirkkaampia ja kirkkaampia esineitä. Viimeisenä hän kykenisi näkemään itse auringon, ja oppisi, että se tarjoaa vuodenajat ja vuosien vaihtelut, on kaiken näkyvän yläpuolella ja on jollakin tavalla kaiken hänen näkemänsä syy. Tämä osa vertauksesta osuu läheisesti yhteen Platonin aurinkovertauksen kanssa, joka on esitetty Valtion kirjan VI loppupuolella.

Näin valaistuneena vapautettu vanki haluaisi epäilemättä palata luolaan vapauttamaan kahlehditut ystävänsä. Ongelma olisi siinä, että he eivät haluaisi vapautua. Luolaan palaaminen vaatisi, että vapautetun vangin silmät totuttelisivat taas uuteen valaistukseen, ja jonkun aikaa hän näkisi huonommin eikä kykenisi havaitsemaan luolan peräseinälle heijastuvia varjoja yhtä hyvin kuin toverinsa, jonka vuoksi hän joutuisi naurunalaiseksi. Tämä saisi vangitut vastustelemaan kaikkia vapautusyrityksiä." (Wikipedia, Platonin luolavertaus).

Sydänmaan lammella

Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

 (Ilmari Calamnius)

Anteeksianto 'tässä hetkessä'

Olet varmaan joutunut tilanteeseen, jossa et mielelläsi olisi. Paradoksi on, että juuri mielelläsi siinä olet, mielesi on sama kuin egosi. Egonrakenteiden kautta olet siinä tilanteessa, jossa et haluasi olla. 

Olet kärsimyksesi aiheuttanut omalla toiminnallasi ja valinnoillasi , se että sinua loukataan syyttömästi, siitäkin on turha loukkaantua - onhan itsestään selvää, että loukkaantuminen on turhaa jos et tunnista tehneesi mitään mistä sinua syytetään. Ego ei kuitenkaan siedä, että sen olemassaoloa uhataan. 

Syytökset varjostavat tämänhetkisyyttäsi, olet menneessä ja tekisit toisin jos olisi mahdollista palata menneeseen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, siksi on aivan turhaa syyttää itseään. Silloin pitää antaa itsellensä anteeksi, anteeksianto on tärkeintä. Antakaa aina anteeksi itsellenne ja teitä loukanneille, sillä silloin mieli ei täyty negatiivisuudesta, sillä jos siellä on katumusta ja vihaa, katkeruutta, surua, pelkoa ja itsesyytöksiä, olet ajan vanki. 

Ajattomuus on tässä hetkessä, se kulkee pystysuoraan - pää pystyyn vain. Anteeksianto on oppimista, ja miten voisi oppia jos et kävisi läpi tiettyjä luokkia? Oivallukseen on aina matkaa, mutta se tapahtuu ainostaan tässä ja nyt. Matkalla on siis paljon annettavaa, nauti sen tarjoamista maisemista. Maisemilla on merkitys, jos merkitykseen kiinnittää huomiota ilman negatiivisuutta. Tulkitse maisemia ilman arovostelua ja tuomitsemista, huomaat miten iloa alkaa virtaamaan elämääsi.

Silloin kun ego ei hallitse mieltäsi, silloin ei ole mitään anteeksiannettavaa. Anteeksianto on itsestään selvyys, sitä ei tarvitse miettiä tai mainita. Tiedät, että menneet ovat menneitä ja tulevaisuus määrittyy tämänhetkisen läsnäolosi voimakkuuden kautta. Oleminen tapahtuu aina todellisuudessa, ei muistijäljissä eikä tulevaisuudessa. Minä olen nyt, muualla ei ole mahdollista olla, kun ajanharhaa ei ole. 

"Minkä taaksensa jättää, sen edestänsä löytää." Näin on ilman anteeksiantoa, se on selvää. Anteeksiannon merkitystä ei voi vähätellä, jos halutaan hyvä elämä. Olemalla tässä ja nyt, löydät olemisen ilon. Negatiivisten ajatusten kautta keräät kärsimystä, joka ei koskaan lopu ja elämäsi tarkoitus jää epäselväksi. Olet kuoleman oma, et voi tehdä valintaa jonka kautta elämääsi astuu rakkautta jolla ei ole vastakohtaa.

http://hetkismi.blogspot.com/2010/04/anteeksianto.html

Kun aika häviää

Joskus on hyvä pysähtyä ja jatkaa vasta sitten matkaansa. Pysähtyä ja tarkastella missä mennään, sillä silloin on pakko todeta läsnäolonsa tässä maailmassa. Pysähtyminen on tärkeää, joskus pysähtymiseen tarvitaan merkki. Ennen oli sellainen liikennemerkki, jossa oli musta käsi. Se oli veikeä, jotenkin hauskempi kuin stop. Konkreettisesti käsimerkki antoi viestin siitä, että tästä ei nyt kannata mennä suinpäin, tosin sen ehdottomuus oli pienempi kuin sanan stop. Käsimerkeille on tässä maailmassa totuttu viittaamaan kintaalla.

Oli vuosi 1986 ja ajelin autollani kohti Turkua, vauhtia oli hieman enemmän kuin 100 km/tunnissa. Sää oli kesäinen ja näkyvyys hyvä. Kaverini oli mukana ja viikonloppusuunnitelmat kiersivät päässämme. Meillä oli kiire, silloin en tiennyt että kiire on tunnetila. Tunteessa siis ajeltiin, ylinopeutta, kohti odottamaamme viikonlopun h-hetkeä. Mikä se h-hetki sitten oli? Mikä on h-hetki, sen saimme kokea aivan pian.

Olimme Oripään kohdalla, vasemmalta kurvasi suoraan eteemme Nissan Sunny. Siis aivan eteemme, jarrutin ja tiesin että auto ei pysähdy ennen törmäystä. Nissanissa oli nainen ja tyttö, auto oli hopeanvärinen. Honda Civic oli kullanvärinen, hopea ja kulta olivat siis yhtymässä. Kaverini huusi että käännä oikealle ja päästä jarrusta, olin tuohon jo itsekin valmistunut ja tein niin. Oikealle tuossa kohdassa avautui risteys kohi Köyliötä, tie oli tuolla kohtaa leveä. Vältimme törmäyksen, mutta risteyslevennyksessä oli irtohiekkaa eikä automme suostunut palaamaan takaisin ajoväylälle, josta olimme hetkeä aiemmin koukanneet sivuun. Renkaat puskivat suoraan jyrkkään rotvalliin, pudotusta oli kenties kaksi ja puoli metriä ja vauhtia varmaan vielä paljon.

Silloin, silloin tajusin mitä h-hetki tarkoittaa. Kaikki hidastui, aika poistui. Yht'äkkiä oli aikaa, koska sitä ei enää ollut. Ei ollut aikaa ajatella, siirryin ajatuksen toiselle puolelle. Ajassa mitattuna tapahtuma ei voinut kestää kuin pari kolme sekunttia, mutta olin täysin tässä ja nyt. Tunsin kuinka auto "hitaasti", kuin asteittain alkoi nousemaan nokan kautta ympäri. Samalla mennyt elämäni kulki silmissäni, ja samalla aste asteelta auton takapää nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tunsin miten puristin ratista yhä lujemmin, auton pyörähtäessä ympäri katolleen, hetkeä ennen kenties muutoin kohtalokasta tapahtumaa, tunsin kuin minulle olisi sanottu: "laske pääsi ratin tasalle". Minä laskin ja kuulin miten katto alkoi laskeutua tuulilasin painuessa kasaan. Auto pyörähti vielä toisen kerran, nyt jo hiljentyneellä vauhdilla. Auto oli paikoillaan, istuin hiljaa paikallani. Käänsin pääni oikealle ja kuulin kaverini kysyvän vointiani. Hänen puoleltaan katto oli painunut vähemmän kasaan, kummatkin olimme selvinneet ilman naarmun naarmua.

Aika, sitä ei tuossa tilanteessa ollut. Se hävisi. Tällaisia kokemuksia on muillakin, ja jotkut hakevat niitä tietoisesti. Se, että ollaan tässä hetkessä täysin, on se mitä tällä hetkismillä maalaan ihmisille. Jotkut kiipeilevät vuorille, ei ole aikaa miettiä menneitä eikä huolehtia tulevista. Pitää olla tässä ja nyt, jotta ei kuole ja voi elää.

Ajatuksia sadan, kahden ja kolmensadan vuoden takaa

"Tunnen välisti olevani hiukan enemmän kuin ihminen - ja sehän, ihminen, meidän täytyisi voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa."(Joel Lehtonen, kirjailija).

"Emme voi löytää vapautusta mielellemme tai sielullemme ennen kuin näemme eron olemisemme ja elämämme välillä. Ero on jollakin tavalla mystillinen; mutta juuri tuo salaperäisyys on valon lähde. Sanomalla 'olemiseni ei ole yhtä elämäni kanssa', me esitämme kaksi eri asiaa. Ensiksi: olemisestani alkaen, ei elämästäni, on henki minulle annettu; minä on vaarassa siitä hetkestä alkaen kun ryhdyin elämään, ja olen ennen kuin elän. Toiseksi: olemiseni on jotakin mikä on pelastettava. Tässä on ehkä koko elämän tarkoitus. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää inhimillisen elämän koettelemus ja jos se ei ole koettelemus, niin en voi ymmärtää mitä muuta se voisi olla."(Gabriel Marcel, ranskalainen filosofi).

"Parhain voitto, joka säilyttää meidät ihmisinä, on voitto itsestämme."(Heinrich Pestalozzi, sveitisläinen kirjailija)

"Kunnia on siitä syystä suureksi esteeksi, että ihmisen, jos hän tahtoo sitä saavuttaa, täytyy välttämättä järjestää elämänsä toisten ihmisten oikkujen mukaisesti, välttää mitä kaikki välttävät ja etsiä mitä kaikki etsivät. Ikuiseen ja äärettömään kohteeseen suuntautuva rakkaus sitä vastoin täyttää sielun ilolla, eikä sellaiseen rakkauteen liity mitään surua. Mutta kaikkein korkein hyvä on sellainen hengenlaatu, joka tarjoaa tietoa yhteydestä, jossa sielu on koko luonnon kanssa.

Vapaa ihminen ei ajattele mitään vähemmän kuin kuolemaa, eikä hänen viisautensa ole kuoleman vaan se on elämän mietiskelyä."(Baruch Spinoza, hollantilainen filosofi).

Santataidetta

Tässä videossa Kseniya Simonova taiteilee santaan liikuttavan kertomuksen.

http://www.youtube.com/watch?v=3qOmST_yz-4

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen

Oppivelvollisuus ja omaehtoinen opiskelu päättyvät tänään, tosin osa on jo päätöksensä saanut aiemmin. Moni äiti asettelee lyyraa rintaansa, ylioppilas lakkia päähänsä ja monella on todistus tänään kädessään. Numeroilla arvosteltu, dokumentointi oppimisen tasosta. 

Suomessa työttömien määrä nousee hetkellisesti, kun uusia ammattilaisia valmistuu. Kesätöitä ei monelle ollut tarjolla, joten kesä ei kaikille ole taloudellisesti helppo. Aurinko, sade, tuuli, kukat, linnut, veden liplatus ja kesän lumo ovat onneksi ilmaisia - niitä ei ole tuotteistettu.

 Ihanaa kesää oppijoille, elämä on elinikäistä oppimista!

http://www.youtube.com/watch?v=5ZNNxwIuPj4

Liputuspäivänä toivo

Puolustusvoimien liputuspäivä. Tulee vielä aika, jolloin puolustusta ei tarvita. Tulee aika, jolloin puolustusvoimat voidaan oikeasti liputtaa pois. Historiasta on opittu, että maassa on aina armeija. Joko oma tai toisen valtakunnan.  Tulee aika, jolloin ihmistä ei enää ole tai on. Kaikki loppuu aikanaan, rajat kaatuvat kun ne kaadetaan.

Olisiko kuitenkin niin, että kun ei ole puolustettavaa niin ei ole tarvetta puolustautua? Olisiko niin, että kun olisi rajattomuus ei olisi rajoja mitä pitäisi puolustaa? Vai onko se utopiaa? Vai valinta, sota tai utopia?

Olen käynyt armeijan, jossa opetetaan tietyllä tapaa olemaan ajattelematta. Se pitää armeijan puolustukseksi sanoa, siellä ollaan oikeilla jäljillä. Ajattelemattomuus ja mielen vapauttaminen egon alaisuudesta 'syvimmän itsen' käyttöön on kuitenkin aivan eri asioita. Tiedostamattomuus ja tiedostaminen, niissä on eroa kuten kuolemassa ja elämässä. Puolustusvoimat perustelee olemassaoloaan aivan kuin egokin puolustaa olemassaoloaan. Kukaan ei saa loukata koskemattomuuttani, minä olen arvokas tai tarvitsen yhä enemmän. Puolustautumista kuoleman keinoin elämän puolesta, ajattelun harhaa - sotaista meininkiä.

Kummasteletko koskaan, miten vahva on tradition voima? Asevelvollisuus on iskostettu meihin  lujasti kiinni. Asevelvollisuus, joka antaa luvan tappaa. Eri aikoina on eri säännöt, ihminen laatii sääntönsä tilanteen mukaan. Egon rakenteet, ne niitä sääntöjä laatii. Ne eivät ole loogisia evätkä oikeudenmukaisia. Yhden kirja mukaan tappaminen on kielletty, toisen kirjan mukaan sallittu. Ei, siinä ei ole järkeä lainkaan. Elämää kunnioitetaan kun on rauha, elämää tuhotaan kun on sota. 

Sota on mielentila, sitä se on eikä mitään muuta. Kenelläkään ei ole oikeutta tappaa huvikseen, sehän on aivan mielisairasta. Mietitään sitten traumoja, joita henkiinjääneet ja omaisensa menettäneet ovat saaneet. Rakennetaan yhteiskuntaan tukiverkkoja, joilla pelastetaan mitä pelastettavissa on. Pidetään keräyksiä sotaveteraanien ja orpojen hyväksi, annetaan kuntolomia ja mitaleja, leipää ja myötätuntoa. Korostetaan uhrauksen merkityksellisyyttä, uhri on annettu valtiolle joka on virkaatekevänä jumalana. Hyvä, että pidetään huolta. 

Tämänhetkisyyden läsnäolon voima määrittää meidän tulevaisuuttamme, haluammeko sotia? Pitäisi vain käyttää älyä eikä sotia olisi lainkaan. Silloin voisimme liputtaa puolustusvoimille viimeisen kerran. Sotaan tarvitaan mieltä ja tulivoimaa, ei mielettömyyttä. Tämänhetkisyyden oivaltaminen ainoana todellisuutena vie pois tarpeen puolustautua, rajata ja vihata.

Musta on ihanaa, kun valoa rakastaa

Musta imee valoa, valkoinen sitä heijastaa. 

Valoa toinen ottaa, toinen antaa. 

Paradoksi toistuu.

Musta saa, valkoinen antaa. 

Musta on ihanaa, kun valoa rakastaa.

Rasismi on mustavalkoista, ajattelun tulosta.

Valkoinen ja musta, värit pianon näppäinten.
Soi sävel mustavalkoinen.

Kotiinkutsu

Hetkismi tähtää siihen, että egon rakenteet heikkenevät ja siitä lopuksi päästään eroon.  Se on eräänlainen kotiinkutsu, kutsu omaan sisimpään itseesi.

Nykyisin ajattelemme liikaa, etsimme liikaa, haluamme liikaa ja unohdamme olemisen ja sen kautta saavutettavan ilon. Me mietimme ja huolehdimme mitä toiset ajattelevat meistä, ja vertaamme itseämme toisiin. Olemme huolissamme ettemme ole tarpeeksi hyviä, jotain jää aina puuttumaan. Joku on aina parempi, joku on aina fiksumpi. 

Onnellisuuden etsintä ulkoisesta ei tuota kuin hetken tyydytyksen egolle, se vaatii lisää ja enemmän. Ota selvää kuka todella olet ja muuta elämäsi paremmaksi, pysyvästi.

Mistä olen kirjoittanut?

- Mielen tarkkailu objektina (”minä” l. logos tarkkailee itseä), havainnot negatiivisista ajatuksista ilman arvostelua.
- Arvostelusta luopuminen. Kiinnitä huomiota siihen objektina, kun arvostelet itseäsi (mm. automaatio-ajatuksiasi) tai muita ihmisiä / tavaroita / muotoja. Havainnoi ottamatta kantaa / arvostelematta.
- Kielteisyyden asteittainen vähentyminen, onnellisuuden lisääntyminen. Olemisen ilon astuminen elämääsi.
- Kielteisyys ei kestä läsnäolosi voimaa; Tämänhetkisyyttä, ajattelun pysäyttämistä, hiljaisuutta, sisäistä olemista…
-  Mieli elää menneestä ja tulevasta. ”Tämä hetki”, mieli (= itse) ei kestä sitä.
- ”Luokittele, nimeä, ajattele ja arvostele” – paradoksin käyttäminen. Kun annat luvan tietoisesti itsellesi luokitella, nimetä, ajatella ja arvostella, silloin luopuminen mahdollistuu.

-  Mieli on hyvä työkalu, ei sen enempää.
-  Ajatukset vievät yleensä – harhaan – itseen. ”Itseä” ei ole ilman mielen ylivaltaa.
-  Mieletön ei voi olla hullu, jos ei ole mieltä ei ole hulluutta.
-  Ei kärsimystä, ei negatiivisia tunteita.

On vain Rakkaus, jolla ei ole paradoksia – ”olemisen ilo”...

 Johdanto hetkismiin:
http://hetkismi.blogspot.com/2010/03/johdanto-hetkismiin.html

Hetkismi dualistisesti:
http://hetkismi.blogspot.com/2010/03/hetkismi-dualistisesti.html

Uudet arkkitehdit

Liiterissä arkkitehti miettii uusia rakennuksia, hänellä on puupalikoita joita kasaa päällekkäin ja rinnakkain. Puupalikoiden järjestys on tarkkaan mietitty, palikat kaatuvat välillä kumoon ja saavat sitä kautta suunnitelmiin hienoisia muutoksia. Rakennukset valmistuvat ja ihaileva katse mittailee aikaansaannoksia.

Nelivuotiaan arkkitehdin käsistä syntyi uusi asumismuoto, jossa on järkeä. Asumismukavuus on huomattavasti parempi kuin nykyisissä kerrostaloissa, olen yllättynyt miten puupalikoista saa aikaan jotain noin innovatiivista. Käyn hakemassa kameran ja tussin, tehdään ikkunat ja ovet, viimeistellään ulkopintaa. Selvästi alkaa hahmottumaan, että kyseessä on omakotitalo, mutta yhden sijasta siinä onkin niitä useita. Omakotikerrostalo on hieno keksintö, keskellä omakotitaloja kulkee hissi. Jokaisessa omakotitalossa on suuret pihateranssialueet, jotka on tehty alimmaisten talojen katolle. Niissä on nurmikot tai puutarhat, mitä kukin arvostaa ja mitä kukin haluaa. Alakerrassa on talokohtainen kauppa, josta saa päivittäiselintarvikkeita. Talon alla on oma pysäköintihalli talon asukkaiden autoille.

Uutta luodessa pitää poiketa kaavasta, ei kenties liikaa, vaan sopivasti. Tämän omakotitalokerrostalo-hankkeen toteuttamisaikataulu on sitten, kun halutaan muutosta. Kenties vuonna 2110, kuka tietää?

Ilon aiheita, hyviä uutisia

http://gooduutiset.blogspot.com/

Tehdään omat uutiset, niille jotka haluavat hyviä uutisia.

Tee mun päivä

Mojo!

Vammalassa, silloin kun vielä oli Vammala, oli kaksi mielisairaalaa; Hyrkin osastoryhmä, jota kutsuttiin myös B-mielisairaalaksi ja Ojansuun osastoryhmän A-mielisairaala. Nykyisin tuo Ojansuulla sijaitseva kiinteistö toimii kaupungintalona, toiminta ei ole siis kovasti muuttunut:) Silloin oli A-ryhmän hullut ja B-ryhmän hullut, toisilla oli toivoa ja toiset olivat toivottomia. Pieni tarina kertoo yhdestä toivottomasta, jonka tapasin 70-luvulla ollessani noin kymmenvuotias.

Asuimme melko lähellä Hyrkkiä, kavereiden kanssa leikkiympäristön laajentuessa Hyrkki alkoi olla meidän reviiriimme kuuluvaa aluetta. Kaverini äiti oli osastonhoitajana Hyrkillä, joten sekin oli syy miksi aloimme suuntaamaan seikkailumme siihen suuntaan. Kaverilleni ympäristö oli tullut tutuksi  jo aiemmin, hän kertoi  "asiantuntijana" tarinoita potilaista. Siellä oli toivottomia tapauksia, hulluja. Hullun ulostettakin löysimme,  josta kaverini piti pitkän esitelmän. Uloste oli mielestäni koirankakkaa, mutta vakuuttavan esityksen jälkeen ulosteen kaksivärisyyteen ja sapenerityksen häiriöön vedoten kaverini sai minut vakuuttuneeksi, että hulluuteen liittyy paljon asioita joista ei puhuta. 

Potilaat joita Hyrkin ympäristössä näimme, olivat ulkoisesti "väritetty" hulluiksi. Osalla heistä oli talon tarjoama vaatetus, joka oli kenties 50-luvulta. Osalla oli omat vaatteet, mutta nekin taisivat olla samalta vuosikymmeneltä. Oli miten oli, sairaalan kupeessa sijaitsi vanha luhtiaitta, jonka teranssilla istui usein toivottomaksi leimattuja ihmisiä. Heillä oli lääkityksen takia hidastuneet liikkeet ja kuola saattoi valua leukaa pitkin kun he imivät sätkäänsä. Heillä oli pakkoliikkeitä, jotka nyt ymmärrän lääkkeiden sivuvaikutuksiksi. Silloin kuolaaminen kuului hulluuteen, lääkkeistä emme tienneet mitään.

Aitan teranssilla tutustuimme keski-ikäiseen, lyhyeen ja leikkisään Pikku-Mattiin, jolla oli pieneksi käynyt harmaa raitakuosinen puku päällään. Päässään hänellä oli kaikkea muuta kuin valkoinen, mutta yhtä kaikki, ylioppilaslakki. Kerrottiin, että Pikku-Matti oli ollut Turun Yliopistossa lukemassa historiaa ja lakia. ja että hän oli ollut hyvin älykäs mies. Lukeminen oli huhupuheen mukaan hänet tehnyt hulluksi ja  kaverini tiesi, että kyseessä olisi ollut myös joku  noita-nainen, joka oli loitsuillaan sekoittanut opiskelijan pään.

Kun ensimmäisen kerran menimme juttelemaan Matille, niin hän ensiksi vain tarkkaili meitä istuen penkillä imien sätkäänsä. Hetken kuluttua hän siirtyi istumaan etukumaraan ja alkoi nytkähtelemään näykkien meidän suuntaamme, aivan kuin herättääkseen mielenkiintomme. No, siinä hän onnistui kun hän seuraavaksi läppäsi minua olkapäähän sanoen "litta" ja lähdimme kaikki juoksemaan eri suuntiin, minä kaverini kanssa kohti kotia ja Matti omille teilleen. Ei me littaa Matin kanssa jääty leikkimään, isot pojat, kymmenen vuoden paremmalla puolella, pelästyimme pientä miestä kuollaksemme. Silloin pelkäsimme, että tuo litta saattaa tartuttaa hulluuden meihinkin. Jatkossa oli Pikku-Matilla toinenkin tervehdys meille ja se oli "mojo".

Pikku-Matin harrastuksiin kuului "Turku-Tampere-Punkalaidun-Vammala" -tasoristeyksen rakennustöiden ja  liikenteen seuraaminen. Risteys oli luokiteltu 70-luvulla Suomen kolmanneksi vaarallisimmaksi risteykseksi, laskentaperusteena oli kuolonuhrien määrä. Työmaan jo ollessa käynnissä, risteyksessä sattui  silloinkin useita kuolemankolareita. Pikku-Matti istui liki risteystä ja oli paikalla, todistamassa kolareita. Näkipä hän senkin, kun mopoilija ajoi suoraan rekan alle. Pikku-Mattia on tuskin enää Hyrkillä, tuskin luhtiaitan teranssilla ja tasoristeyskin on ollut valmiina jo 30-vuotta. Pikku-Matti jätti minulle muiston, jonka nyt halusin kirjata ylös. Hän teki omat päivänsä mielekkääksi poltellen sätkää, haastaen lapsia littaan ja bongaillen kolareita. Sellaista hänen elämänsä oli kymmenvuotiaan silmin, mutta se tulkinta on hyvin pieni osa Pikku-Matin elämää - jotain kuitenkin jokainen toisilleen antaa.