Mikä on niin on

Mikä on niin on
Minä olen, kun Sinä olet
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Kokemuksia kuolemanrajalta

Kuolemanpelko poistui

Terapeutti Ally Watkins Cornwellista Englannista kärsi komplikaatioista synnyttäessään poikaansa vuonna 1992. Sairaalassa 24-vuotias nainen menetti tajuntansa ja lakkasi hengittämästä.
– Olin kuollut yli kaksi minuuttia. Kesken kaiken heräsin toisenlaisessa tilassa. Olin tietoinen siitä, että sairaalan henkilökunta yritti elvyttää minua. Kuulin ääniä ja paniikin, mutta itse tunsin rauhaa, Watkins kertoo.
– Fyysinen kehoni rajat hämärtyivät ja olin vapaa. Leijuin ruumiin yläpuolella ja minua ympäröi kirkas valo. Tuntui kuin katoaisin ja se oli upeaa. Sitten kuitenkin ymmärsin, että vauvani kuolisi hapenpuutteeseen, ellen alkaisi hengittää.
Watkins kertoo, että pelko lapsen hyvinvoinnista sai hänet palaamaan ruumiiseensa. Hetken päästä hän tuli tajuihinsa ja hänen poikansa syntyi.
– Kerroin kokemuksestani miehelleni, ja hän uskoi minua. Hän kertoo huomanneensa miten kokemus on vaikuttanut elämääni. Se on poistanut pelkoni. En enää käytä aikaani epäilyihin ja huolehtimiseen. Enkä enää mieti mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Nyt tiedän, että pääsemme kuoleman jälkeen upeaan paikkaan. En enää pelkää kuolemaa. 

Älä hukkaa hetkeäkään

40-vuotias kotiäiti Julie Di Mascio kertoo vuoden 1997 kokemuksestaan.
– Sain kuolemanrajakokemuksen, kun entinen kumppanini pahoinpiteli minut henkihieveriin. Hän kuristi minua ja tunsin kuinka erkanin kehostani. Kipu ja pelko lähti minusta. Tunsin olevani irrallaan lattialla makaavasta naisesta. Tunsin tyhjyyttä: minun olisi pitänyt elää yli 27-vuotiaaksi, Di Mascio kertoo.
– Silloin hahmo ilmestyi taakseni. En tiedä kuka hän oli, mutta hän näytti minulle elämäni siihen pisteeseen asti. Muistan ajatelleeni, etten ollut vielä täyttänyt kohtaloani. Sitten heräsin tajuttomuudestani.
Di Mascio sanoo, että kokemuksensa ansiosta hän uskalsi jättää väkivaltaisen kumppaninsa.
– Kuolemanrajakokemus teki minusta ystävällisemmän ja viisaamman. Ymmärrän paremmin tekojeni seuraukset.
Nainen ei yleensä kerro kokemuksestaan ihmisille, sillä pelkää näiden pitävän häntä hulluna.
– En tiedä oliko se mitä näin totta, mutta se sai minut tutkailemaan elämääni. En halua enää hukata sekuntiakaan.

Kokemus muutti täysin

IT-johtaja Russel Wain, 28, joutui moottoripyöräonnettomuuteen vuonna 2002.
– Jouduin teho-osaston hengityslaitteeseen. Vanhempiani pyydettiin varautumaan pahimpaan. Kun minut irrotettiin laitteista, lakkasin hengittämästä ja olin kliinisesti kuollut kaksi minuuttia, Wain kertoo.
– Heräsin pimeässä tunnelissa ja tunsin tuskaa. Edessäni oli kirkas valo, jota kohdin kävelin. Kun valo ympäröi minut, kipu katosi, oloni oli miellyttävä ja tunsin kuuluvani sinne. Sitten miehen ääni sanoi "Ei ole vielä sinun aikasi. Sinun täytyy mennä takaisin". Sen jälkeen olin teho-osastolla ja näin kuinka lääkärit yrittivät pelastaa henkeni. Äitini itki ja isä piteli häntä sylissään. Tunsin leijuvani kattoa kohti ja äkkiä heräsin kehossani.
Ensin Wain ei voinut uskoa kokemaansa, mutta vakuuttui lopulta kuolemanrajakokemuksen olleen todellinen.
– Kun kerroin sairaalanhenkilökunnalle ja vanhemmilleni mitä olin nähnyt, he myönsivät, että juuri niin oli tapahtunut.
Wain kertoo tapahtuneen muuttaneen häntä ihmisenä.
– Minusta on tullut nyt rauhallisempi ja rakastavampi. Suhtautumiseni muihin ihmisiin on muuttunut. Olen nykyään ymmärtäväisempi ja empaattisempi.
Wain pitää kokemustaan lahjana.
– On lohdullista tietää minne pääsee kuollessaan. Olen nähnyt sen ja se on todellista autuutta.

http://www.mtv3.fi/helmi/kuudesaisti/artikkeli.shtml/2010/02/1061691


keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Kellopeli

Täällä muotojen maailmassa pelataan kellopeliä. Harvoin kiinnitetään huomiota siihen mikä on tarkka aika juuri nyt, sen sisältö unohdetaan tai sen ydin on kadoksissa. Eletään ajan harhassa, käytetään kellonaikaa vain tarkistuspisteenä vaikkapa jonkin työn aloittamisajankohdan mukaan tai sitä verrataan lopettamisajankohtaan. Tehdään laskutoimitus, paljonko aikaa on kulunut tai paljonko sitä vielä on jäljellä. Eletään kellon kautta egoa ylläpitävää menneisyyttä ja tulevaisuutta, vaikka voitaisiin nauttia joka sekunnista ja niiden sisällä olevasta ikuisesta, läsnäolevasta tästä hetkestä. 

Kellopeli kuitenkin loppuu joskus, koska peleillä ja kaikella täällä maailmassa on tapana joskus loppua. Aloitetaan ja lopetetaan, synnytään ja kuollaan. Tämä hetki lopettaa ajan, se lopettaa kärsimyksen ja kun kuolet jo eläessä niin kuoleman merkityskin muuttuu. Kuolema ennen kuolemaa, elämä itse astuu elämääsi. Voit siis kuolla ja elää tai voit pelata kellopeliä niin kauan kuin aikasi loppuu. Tämä hetki lopetaa ajan. 

Voit pelata tätä peliä myös pasianssina, ja sen olemus aukeaa kenties konkreettisemmin. Tämä on helppo peli, erittäin yksinkertainen. Käytä tavallista 52 kortin pakkaa ja jaa kortit kellotaulun muotoon. Aloita ykkösestä, kellotaulu on meille kaikille hyvin tuttu. Kun pääset kierroksen loppuun jaa vielä keskelle kortti. Tämä keskimmäinen kortti merkkaa numeroa 13 ja tässä pelissä tätä hetkeä. Aloita uusi kierros ja jaa pakka loppuun. Asetelma on valmis kellopeli-pasianssiin, joka aloitetaan keskeltä. Ota keskustasta kortti ja jos se vaikkapa on kakkonen kuuluu se kello kahden kohdalle. Ota kakkostunnin kohdalta alimmainen kortti ja katso minne se vie. Peli jatkuu niin pitkään, kunnes tämä hetki lopettaa ajan - silloin kun neljä kuningasta määrää ajan loppuvaksi.

Meille kaikille on määrätty tässä elämän kellopelissä tietty määrä aikaa, ja vaikka saisit käyttöösi maksimäärän aikaa tulee hetki jolloin tämä hetki lopettaa ajan. Pasianssin voit pelata myös peilikuvana, jolloin kello yksi on  kello 11, kello kaksi onkin kello 10 jne.. Tämä syventää pelin mielenkiintoa, sillä niin kuin sanoin, kyseessä on yksinkertainen peli. Silloin kun totuttua joutuu muuttamaan, ajatteluun tulee katkoja - ja katkot tuovat pelaamiseen läsnäolon voimaa.

Lopeta aika, pelaa kellopeli-pasianssi. Olemisen Iloa Elämääsi! *_*

Kellopelillä voi myös soittaa...



maanantai 10. tammikuuta 2011

Elämä on ikuinen

Katsoin viikatemiehen kanssa kehystettyä, lasitettua maailmankarttaa. Sormeni oli etelässä taulun vasemmassa alalaidassa, viikatemiehen sormi oli oikealla ylälaidassa. Yht'äkkiä lasiin tuli railo, etelästä pohjoiseen aukesi railo tuo. Minun ja viikatemiehen kosketus sen sai aikaan, maailma jakautui. Toinen puoli oli minun ja toinen viikatemiehen. Ystävyytemme on solmittu lasivalalla, olemme kumpikin omalla tontillamme. Maailmamme on jaettu kahtia, on maailma jossa on kuolema ja maailma jossa kuolemaa ei ole. Kumpikin tiedämme sen. Elämä on ikuinen.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kilpajuoksu

Vaikka pitäisit kuinka kiirettä, et ehdi lukemaan kuolinilmoitustasi - paitsi jos sen itse lehteen ilmoitat.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Satori

Satorissa 'puhdas', vastakohdista vapaa kauneus vie mielen hetkeksi tilaan, jossa ihminen tiedostamattomasti hylkää valikoivan mielensä. Tämä tarkoittaa hetkeä, jolloin et ajattele. Se on hetki, jolloin et arvostele etkä tuomitse, se on puhdas ja ajatuksista vapaa olemisen tila. Mieli on levossa, mutta heti kun alat pilkkomaan tätä kokemustasi ajattelun kautta, se häviää. Se on pilkahdus olemisen ilosta, läsnäolon voiman kautta avautuvasta aarteesta tässä hetkessä. Alkupala, jonka jälkeen tietoisuus aukeaa juuri sen verran, että siemen kylvetään valoon. 

Millainen voi olla satorin hetki? Aistiminen on laukaiseva tekijä sopivassa mielentilassa, kenties jos elämässä on jotain sellaista jota et kykene ratkaisemaan ajattelusi kautta. Auringonlasku tai -nousu voi herättää visuaalisen aistimuksen kautta "tarkkailijan" näyttämään sinulle elämän kauneuden ja sen jumallallisen olemuksen, tietoisuus halaa sinua. Yksinäinen hetki tunturilla tai kuoleman läheisyys vaikkapa onnettomuuden jälkeen. Satori ei katso paikkaa eikä aikaa, ajattomuus ja ajatuksen pysähtyminen ikuisessa tässä hetkessä voi tapahtua aina nyt. Satorissa ikuinen elämä näyttäytyy kauneutena, koska "minä olen".

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Syksyn Sävel - Juice

Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Kun tulen kiinni sinuun
jumalatkin uskoo minuun
vaikka itse aina usko en

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Häntä rakastin paljon
sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

maanantai 30. elokuuta 2010

Syrjällään oikeaan

Lueskelin kirjaa "Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta". Kirjailijat Hannu Raittila ja Juhani Syrjä käyvät dialogia kuolemasta.

Suora lainaus Juhani Syrjän kirjoituksesta sivulta 46:

Lomalle kronologiasta voi päästä ajattomaksi hetkeksi, sitten viriää harvinaista tapausta juhliva tietoisuus, jonka ansiosta puhtaaseen olemassaoloon vajoamisen voi muistaa. Paratiisi on koko ajan meissä, mutta sinne ei pääse pyrkimällä.
   Yhteyden ajattomuuteen voi saada myös vaaratilanteessa. Katolta luisuminen voi kestää kauan. On aikaa miettiä jarrutustekniikoita ja alastuloa. Hätäytymätön mieli vaeltaa tiedostoissa ja luo parasta mahdollista tekniikkaa. Kliseet ovat tiedon taskuja. Eletyn elämän voi joku todella nähdä kulkevan filminauhana silmiensä edessä. Ihminen on elämänraivonen ja kokemuksesta oppiva eläin kuin susi.

Syrjällään ollaan, kun mietitään asioita eri näkökulmista. Oivalluksia on siellä täällä, syrjällään olo on tärkeää jotta taiteen kautta saadaan esiteltyä asioita joita on muuten vaikeaa pukea sanoiksi.

Hannu Raittila kirjoittaa Syrjälle rohkeaa tekstiä ja toisin päin. Syrjältä voi tippua normaaliuden ulkopuolelle, mutta tietty varovaisuus paistaa kirjoituksista läpi. Ollaan aiheessa, jossa mennään ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle, silloin egolla alkaa olla tuliset paikat. Ymmärtäminen kun vaatii ajasta luopumista, kuolema pitää kutsua kastejuhlaan.

Hannu Raittila kiteyttää keskustelun kuolemasta hienosti yhteen lauseeseen: "Kaikki, mistä voidaan puhua, on elämää." 

Niin, kaikki on elämää...  

torstai 26. elokuuta 2010

Kuolemanjälkeinen elämä

Kuolema on egolle vakava asia. Kuolemasta keskustelu jää pinnalliseksi, sillä siitä ei monikaan voi keskustella oman henkilökohtaisen kokemuksensa kautta. Voidaan tietenkin puhua surusta, jonka kuolema aiheuttaa. Voidaan puhua biologisesta prosessista, jossa organismi lakkaa toimimasta. Voidaan puhua kuolemasta irrallisena tapahtumana, mutta yhtä kaikki - keskustelu on kuitenkin elämästä keskustelua. 

Oletetaan, että kaksi valaistunutta keskustelevat kuolemasta. Koska heillä on henkilökohtainen kokemus kuolemasta ja he kuitenkin ovat elossa, keskustelu jää hyvin lyhyeksi. Miksi keskustella kuolemasta, jonka jo on kokenut ja sen olemus on valjennut. Se on harha, joka on oivallettu egon kuoleman kautta. Miksi keskustella asiasta, jota ei ole?

Elämä on, ikuista. Syvin itsesi ei kuole koskaan. Elämän astuessa olemukseesi sinulla ei ole peruspelkoa kuolemasta, sillä egoa ei ole. Se, että kuolet menneelle ja tulevalle tuo sinut tähän ikuiseen hetkeen. Läsnäolon voiman kautta olet osana kaikkeutta, josta olet tullut muotojen maailmaan. 

Tämä maailma voi olla helvetti tai paratiisi, voit olla unessa tai hereillä. Unesta pitää kuitenkin herätä, jotta kuolemaa ei ole. Vaikka muoto joskus häviääkin, syvin itsesi on ikuinen. Minä olen.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Pienet kuolemat

Runoni 12-vuoden takaa...

Pienet kuolemat seuraavat,
ajavat rinnalle ja ohittavat.
Muuttavat ja muuntavat.
Sitä itseä mikä olin vielä eilen
ja sitä mikä olen tänään.
Pienet kuolemat jalostavat.

Pienet kuolemat auttavat käsittämään,
kuinka pieni ihminen
olin eilen ja olen tänään.
Pienet kuolemat saavat itseni kasvamaan.
Käsittämään, että olen suurempi tänään kuin eilen.
Suurentuessa pienenen.

Pienet kuolemat ovat esiasteita,
asteita kohti tarvittavaa
astemäärää ymmärrykseen.
Valmistumisjuhlana kuolema
ja luokalle jäädessä uusi syntymä.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Maailman parantaminen

Mitä on maailman parantaminen? Onko maailma siis sairas, kun se pitäisi parantaa? Ja mistä tuo sairaus johtuu? Mikä on sen lähde?

Olisiko luovuttaminen askel joka pitäisi ottaa, jotta sairauden alkulähteelle pääsee? 

Maailmassa ilmenevä sairaus on diagnoosiltaan tiedostamattomuus, ja se on egon rakenteista johtuvaa. Hukkuva ei voi pelastaa hukkuvaa, mitä siis tulisi tehdä?

Oireiden hoito (maailman parantaminen) ei siis yksin auta, vaan sairauden syy pitää ensin oivaltaa ja havahtua tähän oivallukseen. Jos maailma on sairas, pitää tehdä maailmassa toimivan toimijan sisätutkimus. Aina ensin tulee sisäinen ja vasta sen jälkeen ulkoinen. Toimija tutkitaan hiljaisuudessa, tarkkaillaan käytöstä ja kohdellaan rakastavasti.

Rakastat lähimmäistäsi kuin itseäsi, se on lyömättömästi sanottu. Jos et rakasta itseäsi, kuinka voit rakastaa maailmaa? Et voi silloin muuttaa maailmaa hyvemmäksi, maailma on henkilökohtainen juttu. Maailma muuttuu, kun löydät rakkautta sisältäsi. Tai Rakkaus löytää sinut, kun löydät 'minut'. 

"Pienet kuolemat" lääkitsevät ja vievät kohti elämän tarkoitusta - 'itse elämää' ja Rakkautta. Minä en aio luovuttaa, sillä Rakkautta tarvitaan:) 

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Kuolemattomuus

Kuolemaa ei ole, kun 'minä olen'.

Energia, jota elämä edustaa ei häviä koskaan. Se on ikuista, se muuttaa vain muotoaan. Ikuista kiertoa, elämä edustaa sitä. Sen oivaltaminen on yksinkertaista, eikö? Me emme ole kehomme ja mielemme, optimaalinen tilanne on se että minä olen kehossa ja minä olen ottanut mielen egon hallinnasta sen alkuperäiseen tarkoitukseen eli minän työkaluksi. Tämä ei kuitenkaan ole kuolemattomuutta vaan tietoisuutta siitä, että "minä olen elämä". Et voi menettää elämää, koska sinulla ei ole sitä ensinnäkään ollut ennen kuin löydät syvimmän itsesi - 'aidon' minäsi. Silloin tiedät olevasi kuolematon.

Kuolema on egon kertoma tarina, se on minän silmin katsottuna harha. Se on väärinkäsitys, joka johtuu egostasi. Ymmärrät sen kun oivallat ja oivallat sen kun ymmärrät.

Kokemukset ihmisenä olemisesta ovat aitoja silloin, kun tarkkailet omaa kehoasi ja mieltäsi ulkopuolisin silmin. Olemalla tarkkailija, ilman arvostelua ja tuomitsemista. Tämä on tie, joka aukeaa kun heikennät egon rakenteita. Tutustumalla itseesi, tunteisiisi ja emootioihisi. Sinä olet tärkeä. Sinä olet elämä. Sinä olet  "minä olen". 

Kuolemattomuus on kaikille mahdollinen, se on elämän perustotuus. Tämä on tämän blogini tarkoitus, tarjota elämä tämänhetkisyyden, hetksimin kautta. Läsnäolon voiman kautta koet elämän, olemisen ilon. Silloin heräät, muutoin olet aina se mikä ego haluaa sinun olevan. Kuolevainen, jonka elämäntilanne edustaa elämää. Aivan kuten sinäkin edustat sitä mitä et oikeasti ole.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Kiintymättömyys

Ihmiset kiintyvät asioihin, ajatuksiin ja ulkoisiin muotoihin. Ne tekevät ihmisestä sen joka hän on tai kuvittelee olevansa. Kiintyminen on muotoon samaistumista, sillä muoto edustaa egolle todellisuutta jossa elämme. Kiintyminen näkyy ahneutena, itsekkyytenä, tavarapaljoutena, liikalihavuutena, riippuvuuksina ja muina kärsimystä aiheuttavina asioina.

Kiintymättömyys on muodon hyväksymistä sellaisena kun se todellisuudessa on. Muoto häviää ja muotoutuu taas uudelleen. Kaikki tässä maailmassa on väliaikaista, maailmassa jossa ”ruoste raiskaa ja koi syö”. ”Kaikki kuluu mikä vemppaa, ja vemppakin kuluu.” Muotoon kiintyminen ei ole sijoitus, johon voi ikuisesti luottaa. Mikään vakuutusyhtiö ei varmaan antaisi muodolle ikuisuustakuuta, koska sekin on vain muotoa.

Hautajaisissa ihmiset yleensä itkevät ja surevat. Jonkun heille läheisen muotomatka on päässyt päätökseen. Olen kuullut ihmisistä, jotka käyvät jopa ventovieraiden ihmisten hautajaisissa, koska saavat siitä surullensa hyväksytyn foorumin. Suruunkin voi kiintyä, kaikkeen voi. Todellisuudessa hautajaisissa ei itketä vainajan vuoksi, koska pohjimmiltaan tiedämme että vainaja on muodostansa vapaa. Me itkemme itsemme tähden, koska emme ole valmiita irrottautumaan henkilöstä joka teki meistä sen mikä osaltaan olemme. Pohjalla on oman egon, kuoleman pelko. Pelkojen äiti on hautajaisten kunniavieras.

”Kaikki loppuu aikanaan, ihan kaikki.” Elämä on ikuista, koska elämä edustaa kuolemattomuutta. Syvin itsesi, 'minä' olen ikuinen. 'Minä' on yhtä koko maailman kanssa ja 'minä' on kaikissa meissä. Kiintymättömyys muotoon, tavaraan, henkilöön tai vaikkapa henkilökohtaisiin saavutuksiisi tuo elämään olemisen iloa ja ennenkokematonta syvyyttä. Itse oleminen astuu esiin edustaen hiljaisuutta herättäen elämän olemukseesi läsnäolevan hetken kautta. Hiljaisuus on syvyyttä, jossa kaikki on tyyntä ja loputtoman raikasta.

Kiintyminen on pintaa, joka ankkuroi meidät hyvin kapea-alaiseen todellisuuteen. Kuvittele itsesi lastuksi, joka kelluu järven pinnalla. Se kokee tyynet, myskyt, sumut ja usvat, laineet ja tyrskyt, sateet ja paahteet, viiman ja muut säätilan vaihtelut. Sitten kun lastu on vettynyt, se laskeutuu pinnan alle, jossa säätilan muutokset eivät vaikuta. Pinnan alla on rauha, siellä on aivan uusi todellisuus. Eikö olisi avartavaa jos jo pinnalla ollessa tiedostaisimme, ettei pinnan alle joutuminen tarkoita hukkumista. Se tarkoittaa toisen todellisuuden olemassaoloa. Todellisuuden, joka ei ole vain pintaa ja jossa on syvyyttä. Matti ja Teppo laulaa, että ”kaiken takana on nainen”. Olisiko kaiken takana todellakin nainen, jota elämäksi kutsutaan. Elämä on.

Minä rakastan muotoja, ne tekevät tästä maailmasta paratiisin. Rakastan ihmisiä, eri persoonallisuuksia. Kissat saavat minutkin kehräämään, koirat heiluttamaan häntääni. Kiintymättömyys ei ole askeesia, se on muodon syvällistä oivaltamista ja iloa siitä mitä minulla on.