Viruspäivitys

Saamme syntymässä maalliselle matkallemme hienon asuinpaikan, kehon. Tietoisuuden kautta se toimii, tietoisuuden kautta se pysyy kunnossa. Tietoisuuden kautta se korjaa itse itseään, hyvänä esimerkkinä kehon sisäinen puolustusjärjestelmä; kuume ja siihen liittyvä valkosolujen määrän lisääntyminen. Vanha kansa sanookin, että mikä ei tapa niin vahvistaa. Näissä sanoissa on suurta viisautta, vuosisatojen mittaan kertynyttä kokemuksellista tietoa. 

Muistan, että minun lapsuudessani ei rokotettu tuhkarokkoa, vihurirokkoa eikä sikotautia vastaan. Silloin, jos jossain perheessä tauti jylläsi sinne mentiin kyläilemään - jotta saataisiin tuo tauti tarttumaan itseen. Tietona oli, että kun tämän välttämättömän taudin sairastaa lapsena se on lievä ja se sairastetaan vain kerran. Aikuisiällä sairastettuna tauti on jo paljon raskaampi, ja seuraukset jälkitauteineen voivat olla vakavia. Mikä ei tapa, se vahvistaa... kaikella on tarkoitus, myös näillä ns. lastentaudeilla. Olisiko näitä "päänahkoja" tarkoitus kerätä, että saa sarjan täyteen ja palkintona pitkän iän? Mille tielle ollaan lähdetty, kun lähes kaikkeen kehitetään rokotteet? Miten se vaikuttaa tuohon kaikkeuden luomaan järjestelmään, jonka kautta ihmisen on tarkoitus vahvistua eikä heiketä?

Fyysisellä kivulla ja kärsimyksellä, joita sairaudet aiheuttavat on myös "herätystehtävä". Sairaus laittaa ihmisen polvilleen, parhaimmillaan se pysäyttää ajattelun. Esittää kysymyksen elämäntarkoituksesta? Miksi minä? Monesti, kun parannutaan sairaudesta ollaan sen jälkeen helpottuneita tervehtymisestä. Mutta miten nopeasti ihminen unohtaakaan sairautensa aiheuttaman kivun ja kärsimyksen, kun hän on jälleen terve. Miten nopeasti hän palaa samalle tielle, missä hän oli ennen sairastumistaan ja matkassa saattaakin olla enemmän katkeruutta kuin ennen sairastumista. Mitään muutosta ei tapahtunutkaan, mutta poikkeuksiakin on. On ihmisiä, joilla on ollut vakava sairaus, ja he ovat parantuneet siitä. Ja jotain on tapahtunut, ei ole enää sitä vahvaa egoa. Sulkeutuneesta on saattanut muotoutua avoin, sydämettömästä sydämellinen, kiittämättömästä kiitollinen, arvostelevasta suvaitsevainen, katkerasta anteeksiantava...

Haluan tällä blogillani avata näkemystä sellaiseen asiaan, mistä harvoin keskustellaan. Mikä onkaan sairauksien kautta avautuvan kärsimyksen ja kivun tarkoitus meidän tietoisuuden tilaamme?  Onko niiden syvempi tarkoitus jäänyt unholaan? Tiedän, että näitä asioita ajatellaan silloin kun itse sairastutaan. Tiedän, että moni uskoo sokeasti lääketieteeseen. Voisimmeko kuitenkin ensisijaisesti uskoa omaan syvimpään itseemme? Sillä siellä on vastaukset kysymyksiin, joita ei ole edes esitetty ja joita ei tarvitse edes esittää. Siellä on vastaukset, joissa elämä on pääosassa. Elämä, joka ei tunne kärsimystä ja joka on ikuinen.  

Maailma kallellaan

Luonnonkatastrofiin ei ole mahdollista varautua riittävästi, Japanissa on käytetty paljon voimavaroja luonnonkatastrofin ennakoimiseen ja tuhojen minimoimiseen. Kuitenkin ihmisen keinot ovat riittämättömiä, on hyväksyttävä riittämättömyys. Jotain varmasti tehdään tulevaisuudessa toisin, energiapolitiikka saattaa mennä uusiksi. Maanjäristysalueiden energiantuotanto ydinvoimalla on asia, jota jatkossa mietitään.

Yksittäisen ihmisen kärsimys tuntuu pienelle, kun ihmisiä kuolee ja monet menettävät kotinsa ja omaisuutensa. Ongelmat, joita täällä kotisuomessa miettii saavat perspektiiviä, se kasvattaa respektiä. Ja kaiken taustalta avautuu tietoisuus siitä, että yksittäisen ihmisen hätä on suuruudeltaan aina vakio. Yksittäisen ihmisen kokema henkilökohtainen draama on oma maailmansa, nyt näitä maailmoja on paljon.

Japani. Nousevan auringon maa, missä ymmärrys ihmisen pienuuteen on tällä hetkellä käsinkosketeltavaa. Maailmassa tapahtuu, maailmamme muuttuu. Jokaisen henkilökohtainen maailma, jokaisen katastrofin seurauksesta. Kun ulkoiset rakenteet murskautuvat, se kenties vie meitä lähemmäksi omaa sisäistä itseämme.  Se riippuu Sinusta, se riippuu suuruudesta myöntää pienuutensa. Kyse on antautumisesta, siitä mikä on niin on. Elämä jatkuu, tässä hetkessä - se on ikuinen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kiina-ilmi%C3%B6_%28elokuva%29 

Kiintymättömyyden valo

Materiasta, ulkoisesta luopuminen. Kiintymättömyys ulkoiseen ja kiintymättömyys ajatuksiin, tietoon ja psykologiseen aikaan. Kiintymättömyys ajatusrakennelmiin, parisuhteeseen, irtaimistoon ja asuntoon. Kiintymättömyys kärsimykseen, vaatii kiintymisestä luopumista. Kuitenkin voit omistautua kaikelle, kun omistaminen ja haluaminen eivät ole sinussa mukana. Silloin sinulla on kaikki, silti sinulla ei ole mitään ja juurikin sen takia sinulla on kaikki. Koko maailma on sinun, omistatumisen kautta. Siinä on kiintymättömyyden valo.

http://hetkismi.blogspot.com/2010/05/kiintymattomyys.html 

Pääkallon paikka

Monta on golgattaa ollut 'golgatan' jälkeen. Kärsimyksen jälkeen kärsimystä, aina toinen toistaan helpompia - siis silloin, kun kärsimyksen viesti on ymmärretty ja jalostunut. Jokainen golgatta on pääkallon paikka, uuden aloittamisen mahdollisuus. Aina hieman pienempänä, jalostuneempana toivottavasti jalommaksi. Jokainen golgatta tukee toinen toistaan matkalla syvimpään itseemme, pienempään egoon. Ja kärsimystä ei enää ole. On vain olemisen ilo.

Kohti valoa

Pimeydessä pitää edetä varovasti, edettävä on, koska on hätä. Varovasti, ettei kompastu juurakkoihin, tipu monttuihin tai töppäreisiin. Töpättävä on, kompastuttava on ja tiputtava monttuihin, jotta ymmärtää etsiä valoa. Ja kun valo kajastaa, voi innostua. Edetä vauhdilla kohti valoa, ja jälleen kompastuu. Uskottava on, että kun valon saavuttaa niin näkee eikä koskaan enää kompastu eikä tipu. Kaikki loppuu aikanaan, pimeyskin, jos niin haluaa.

Velvollisuuden tunne

Velvollisuuden tunne syö ilon tekemisestä, tekemisestä tulee työtä ja kärsimystä jolloin lasketaan minuutteja.

Timanttikaivoksella

Timantteja on paljon, myös Suomessa. Kärsimys hioo timantit ja ne alkavat loistamaan, ne tarvitsee ensin vain tunnistaa. Sinun pitää tunnistaa minut, silloin löydät syvimmän itsesi.

Timantin loisteessa on ihana säteillä, siksi Marylinkin piti timanteista. *_ '

Kaikella on tarkoitus

Maailmassa ei ole mitään turhaa, ei mitään millä ei olisi tarkoitusta. Kaikella, kaikella on tarkoitus - hyvä. 

Rikkaruoholla, viljalla, kukalla, kivellä; kaikella on tarkoitus hyvä. Jopa tapahtumilla mitä tapahtuu, mitä onnettomuudeksi kutsutaan. Katasrofiksi tituleerataan. Kärsimykseksi. Kaikella, kaikella on tarkoitus hyvä.

Se että on sotia ei tarkoita sitä, ettei niiden tarkoitus ole hyvä. Se että ihmisiä kuolee sodissa, se ei ole Jumalan valinta. Sodan tarkoitus on hyvä, herättää ihminen oivaltamaan ettei sotia tarvita. Sodat syntyvät ihmisten ajatuksista, sota on mielentila. Se on mielisairautta, josta pääsee eroon. Herääminen, se on tarkoitus hyvä.

Se että viikatemies saapuu kerran, ei tarkoita etteikö sen tarkoitus olisi hyvä. Se että viikatemies kaataa viljaa ei tarkoita sitä, että olisimme ilman ruokaa. Se tarkoittaa sitä, että emme olisi ilman ravintoa. Se tarkoittaa sitä, että nälkämme loppuu, kun ymmärrämme oman kuolemattomuutemme. 

Viikatemiehen tarkoitus on jatkaa elämää, vikatoida että voi kylvää. Ei hän hävitä, sillä pian ei olisi vikatoitavaa. Hän ei ole kuoleman lähettiläs, hän on soihdunkantaja ja elämään herättäjä. Viikatemiehen tarkoitus on hyvä, vastauksen antaa siemen ja jyvä. *_*

Tuomitseminen ja tuomitsemattomuus

Ihminen tuomitsee asioita, itsensä ja kanssaihmisiä hyvin helposti. Pidämme itseämme tuomitsemiseen oikeutettuna, olemme tuomitsemiemme yläpuolella. Tuomitsemisen kohteeksi joutuvat toisten ajatukset, teot ja tavat. Emme useinkaan kysy ajatuksen, teon tai tapojen motiiveja, meille riittää etteivät ne sovi omaan arvomaailmaamme. Niitä pohjimmaisia syitä ei selvitetä, miksi joku ajattelee juuri noin ja toimii juuri näin. Tuomitsemisen yksi jalostettu muoto on sääli, jolloin tuomitaan toinen hieman alemmalle tasolle itseensä nähden. ”Sääli on rakkautta, joka sairastastaa ylpeyden tautia.”(Khalil Gibran). Ylemmyydentunne on kuitenkin paradoksaalista kuoleman pelkoa, alemmuuden ja väärässä olemisen mahdollisuuden peittämistä. Tuomitsemalla asia on loppuun käsitelty, sääli on tuomitsemisen jalompi ymmärtämisen muoto. Pidemmälle harvoin ollaan valmiita menemään.

Tuomitsemisen pohjalla on menneisyyden kokemukset, joiden mukaan arvomaailmamme on rakentunut. Nämä egon rakentamisen raaka-aineet vaikuttavat ja kumpuavat siis menneisyyden muistojen, kokemusten ja opittujen asioiden kautta. Tunteet, ne ovat niitä lannoitteita, jotka saavat arvot kukkimaan ja egon puutarhan voimaan näennäisesti hyvin. Ego uskottelee sinulle, että tämä minä olen, katso puutarhaani. Tässä on minun arvostamani asiat, kauneuskäsitykseni ja oikeudentajuni. Näistä ”kukista” minun maailmani on tehty. Kukaan, ei kukaan saa arvostella 'minun' puutarhaani. Tämä on kuitenkin egon rakennelma, ei sinun syvimmän itsesi.

Tuomitessasi, tuosta edellä mainitusta puutarhasta kumpuaa tunteita ja emootioita. Tunnet mielessäsi erilaisia egon olemassaoloa ylläpitäviä negatiivisia tunteita. Kehosi tunnistaa nämä emootiot, kun havaitset jonkun ”tuomittavan” astuvan tontillesi. Puutarhassasi on tehokas egon asettama valvontajärjestelmä, joka saa sinut puolustuskannalle. Tunteet ja emootiot ovat kuitenkin vain mielesi tuotosta, ja ne heijastuvat mielialoina ja tuntemuksina kehossasi. Monesti, mitä heikommin tunnistat tunteesi, sitä voimmakkaammin tunnet juuri kehossasi vaikuttavat emootiot. Ne ovat siis mielesi tuotosta, tunneviesti mieleltäsi keholle. Emootiot aiheuttavat hyvin moninaisia ns. psykosomaattisia vaivoja ja sairauksia kehoosi. Sitä voimakkaampi kärsimyskeho, mitä huonommin tunnistat tunteesi. Tunteiden tunnistaminen on hyvin tärkeää, mutta tunnista ne tuomitsematta. Tarkkailemalla ja havainnoimalla, arvottamatta. Näin heikennät egon rakenteita ja olet matkalla sinne, missä olet jo perillä - syvin itsesi alkaa heräämään.

Ego tarvitsee ravintoa, mielesi tuottaa sitä jatkuvasti niin kauan kuin mielesi on egon käytössä. Ravinnon tuottaminen egolle aiheuttaa ihmiselle kärsimystä. Kärsimystä, jonka siis pohjimmiltasi itse itsellesi luot. Tuomitseminen on kärsimystä ylläpitävää ajattelua, josta egosi nautii ja voimistuu. Mieli on loistava työkalu, kun se on saanut anastetun ”minuutensa” egolta itselleen. Silloin se ei enää tuomitse, vaan mieli on tietoisuuden älyn käytössä. Silloin mielesi tekee havaintoja, ilman arovostelua ja tuomitsemista. Mielesi on silloin vapaa toimimaan älysi alaisuudessa, rakkaudellisin keinoin.

Tuomitsemattomuus ei estä sinua tekemästä havaintoja, joita ympäröivä egoistinen maailma sinulle tarjoaa. Se suhtautuu ympäröivään maailmaan siten, miten tietoinen suhtautuu tiedostamattomaan. Suvaitsevaisesti, sillä eihän tiedostamaton tiedä mitään siitä mitä ei tiedä ja ole oivaltanut. Tuomitsemattomuus on asioiden oivaltamista, puolueetonta tarkkailua. Näet asiat terävästi ja tietoisuutesi valo saa sinut hymyilemään tiedostamattomuudelle – mielten sekasotkuille. Elät täysin tämänhetkisyyden kautta myöntämällä tosiasian: ”mikä on niin on”.

Tuomitsemattomuus ei tarkoita sitä, ettet voisi muuttaa asioita paremmiksi tai hyvemmiksi. Päinvastoin, sinulla on muutoksen voima käytettävissä, sillä läsnäolosi taso määrittää tulevaisuutemme. Läsnäolosi toimii tietoisuutta lisäävästi, tuomitsemattomuuden ilmapiiri on tarttuva ja tämä tartunta on kaikille hyväksi. Tuomitsemattomuuden voima on rakkaus.

Tuomitseminen on tiedostamattomuutta, joka elää psykologisen ajan ja ajattelun kautta. Elämällä tässä hetkessä, läsnäolon voima tuo elämääsi iloa – olemisen iloa. Tuomitsemattomuus, vastarinnattomuus ja kiintymättömyys antavat sinulle todellisen vapauden kokea itse elämä, joka pohjimmiltasi olet.

Ihmistä ei voi tuomita egostaan, ainakaan niin kauan, kun hänellä ei ole todellista valinnan vapautta. Niin kauan, kun ihminen ei ymmärrä olevansa unessa, niin kauan hänellä ei ole valinnan vapautta. Häntä ei siis voi tuomita eikä syyttää, hän on syyntakeeton. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun ihminen oivaltaa egon ja todellisen, syvimmän itsensä välisen eron. Silloin on olemassa todellinen valinnan vapaus unen ja valveen välillä. Egon kärsimyksellinen elämätilanne on toisella puolella vaaka-kuppia, toisella elämä ja iankaikkisuus. Ei tuossa tilanteessa varmaan ammu ohi, eihän? Ja jos ampuu, niin tuomiona on kärsimys. Siinä on tuomiota kerrassaan.

Valeitse eli ego

Matkalla itseen

Syntyessämme olemme lähes puhtaita egon rasitteista. Ei mene kuitenkaan kovin kauvaa, kun lapsen vanhempien tai häntä hoitavien henkilöiden kärsimyskehot viestittävät negatiivisia tunteita ja tuntemuksia lapsen herkkyyden siivilän läpi, lapsi oppii ensimmäisen kerran ”lukemaan”. Tämän luetun tiedon kautta hän alkaa muokkaamaan itseään ja toimimaan luetun toimintaohjeen mukaisesti. Lapsi alkaa muodostamaan itseensä tiettyjä egon kehitykseen tarvittavia valmiuksia. Hän tietää miten saa vanhempiensa huomion ja miten tarkoituksenmukainen tunneilmasto syntyy. Hän ei vielä ymmärrä mitä tekee, kaikki tapahtuu enemmänkin vaistonvaraisesti.

Lapsen kehityksestä on paljon kirjallisuutta, kirjallisuudessa on kuvattuna lapsen luontaiseen kehitykseen kuuluvia fyysisiä ja psyykkisiä kehittymisalueita. Tämän lisäksi lapsi imee itseensä egon kehitykseen tarvittavia "sosiaalisia" raaka-aineita; hänelle muodostuu omistamisenhalu, tiettyjä vanhemmiltaan ja ympäristöstä sisäistettyjä moraalisia käyttäyttäytymissääntöjä ja ajattelun aktivoitumista. Lapsen aikakäsitys muuttuu, mitä vanhemmaksi hän kasvaa.

Ego muotoutuu nyky-yhteiskunnassamme takavuosien yhteiskuntaa nopeammin, lapselle kehittyy aikuisen egon rasitteet jo hyvin varhain. Tämä on sääli, sillä lapsuuden-aikainen aikakäsitys ja olemisen ilo muuntuu aikuisten kärsimykseksi. Tiedän jo neljävuotiaita lapsia, jotka ovat olleet huolissaan perheensä taloudesta. Tämä pikkuvanhuus vie lapselta pois kyvyn olla tässä hetkessä.

Lapsista kuitenkin näemme, että he pystyvät olemaan läsnäolontilassa paremmin kuin aikuiset. He keskittyvät leikkeihinsä ja tekemiseen sellaisella intensiteetillä, josta tekemisen nautinto on aistittavissa. Valitettavasti, yhteiskuntamme tuo jatkuvasti muita elementtejä heidän elämäänsä. On televisio, tietokoneet, valmiit aikuisten suunnittelemat pelit ja lelut – omaa luovuutta ei tarvitse käyttää - ja käyttämättömänä sitä ei pian ole lainkaan.

Psykologinen aikakäsitys alkaa sisäistymään yhä nuorempana. Tästä seuraa jo hyvin varhaisessa iässä menneisyyden miettiminen ja tulevaisuuteen pakonomainen kurkoittaminen. Olen tavannut pieniä lapsia, jotka muistelevat menneitä hyviä aikoja! Kaikki vanhemmat ovat varmaan kuulleet seuraavan mantran: "Tylsää! Ei ole mitään tekemistä. Koska ollaan perillä? Koska lähdetään? Koska se ohjelma alkaa? Koska se...?" Elämä on yhtä kärsimystä, kun hyvä hetki on aina joko takana tai edessä. Tämä on sitä, mitä ego haluaa. Kärsimystä. Sitäkö haluat?

Itsenmurha

Egon kuolema vapauttaisi meidät pelosta, mutta mielemme tekee kaikkensa jotta näin ei kävisi. Perustunteista pelko on päällimmäisin, on surua ja vihaa, ja kuitenkin, niitä ei tarvitsisi olla. Pelon alkulähde on kuolema, kuolemanpelko. Egolle tämä tarkoittaa alituista oikeuksiensa ja olemassaolonsa puolustamista. Ego on mielen luomus, jonka uskomme olevan syvin olemuksemme. Sinä et kuitenkaan ole sama kuin egosi.

Ego on samaa pinnallista muotoa, kuin kaikki muoto on, se ei ole aitoa eikä ikuista. Ego on mielen ulkoinen olemus yksilössä, ajatusten ja emootioiden ruokkiessa sitä. Kolmikantainen aikakäsitys taasen sisältää mielen luoman harhan ulkoisesta todellisuudesta. Ego ja psykologinen aika kulkevat käsikädessä, mieli on niiden kasvualustana silloin, kun mieli on ottanut johtajan roolin.

Mielen pitäisi kuitenkin olla vain sinulle työkalu, hyvä renki, joka toteuttaa korkeampaa tietoisuutta. Ego ei voi olla olemassa, jos mieli pysäytetään ja palautetaan se tehtävään joka sille kuuluu. Ego ei myöskään pysy hengissä, jos siltä poistetaan psykologinen aika. Herääminen tähän oivallukseen on hetkismin tarkoitus, ja se on elämän tarkoitus.