Kiintymättömyys

Ihmiset kiintyvät asioihin, ajatuksiin ja ulkoisiin muotoihin. Ne tekevät ihmisestä sen joka hän on tai kuvittelee olevansa. Kiintyminen on muotoon samaistumista, sillä muoto edustaa egolle todellisuutta jossa elämme. Kiintyminen näkyy ahneutena, itsekkyytenä, tavarapaljoutena, liikalihavuutena, riippuvuuksina ja muina kärsimystä aiheuttavina asioina.

Kiintymättömyys on muodon hyväksymistä sellaisena kun se todellisuudessa on. Muoto häviää ja muotoutuu taas uudelleen. Kaikki tässä maailmassa on väliaikaista, maailmassa jossa ”ruoste raiskaa ja koi syö”. ”Kaikki kuluu mikä vemppaa, ja vemppakin kuluu.” Muotoon kiintyminen ei ole sijoitus, johon voi ikuisesti luottaa. Mikään vakuutusyhtiö ei varmaan antaisi muodolle ikuisuustakuuta, koska sekin on vain muotoa.

Hautajaisissa ihmiset yleensä itkevät ja surevat. Jonkun heille läheisen muotomatka on päässyt päätökseen. Olen kuullut ihmisistä, jotka käyvät jopa ventovieraiden ihmisten hautajaisissa, koska saavat siitä surullensa hyväksytyn foorumin. Suruunkin voi kiintyä, kaikkeen voi. Todellisuudessa hautajaisissa ei itketä vainajan vuoksi, koska pohjimmiltaan tiedämme että vainaja on muodostansa vapaa. Me itkemme itsemme tähden, koska emme ole valmiita irrottautumaan henkilöstä joka teki meistä sen mikä osaltaan olemme. Pohjalla on oman egon, kuoleman pelko. Pelkojen äiti on hautajaisten kunniavieras.

”Kaikki loppuu aikanaan, ihan kaikki.” Elämä on ikuista, koska elämä edustaa kuolemattomuutta. Syvin itsesi, 'minä' olen ikuinen. 'Minä' on yhtä koko maailman kanssa ja 'minä' on kaikissa meissä. Kiintymättömyys muotoon, tavaraan, henkilöön tai vaikkapa henkilökohtaisiin saavutuksiisi tuo elämään olemisen iloa ja ennenkokematonta syvyyttä. Itse oleminen astuu esiin edustaen hiljaisuutta herättäen elämän olemukseesi läsnäolevan hetken kautta. Hiljaisuus on syvyyttä, jossa kaikki on tyyntä ja loputtoman raikasta.

Kiintyminen on pintaa, joka ankkuroi meidät hyvin kapea-alaiseen todellisuuteen. Kuvittele itsesi lastuksi, joka kelluu järven pinnalla. Se kokee tyynet, myskyt, sumut ja usvat, laineet ja tyrskyt, sateet ja paahteet, viiman ja muut säätilan vaihtelut. Sitten kun lastu on vettynyt, se laskeutuu pinnan alle, jossa säätilan muutokset eivät vaikuta. Pinnan alla on rauha, siellä on aivan uusi todellisuus. Eikö olisi avartavaa jos jo pinnalla ollessa tiedostaisimme, ettei pinnan alle joutuminen tarkoita hukkumista. Se tarkoittaa toisen todellisuuden olemassaoloa. Todellisuuden, joka ei ole vain pintaa ja jossa on syvyyttä. Matti ja Teppo laulaa, että ”kaiken takana on nainen”. Olisiko kaiken takana todellakin nainen, jota elämäksi kutsutaan. Elämä on.

Minä rakastan muotoja, ne tekevät tästä maailmasta paratiisin. Rakastan ihmisiä, eri persoonallisuuksia. Kissat saavat minutkin kehräämään, koirat heiluttamaan häntääni. Kiintymättömyys ei ole askeesia, se on muodon syvällistä oivaltamista ja iloa siitä mitä minulla on.