Pihlajapuu

Pappa oli hieno mies, taitava käsistänsä ja puhetaitoinen. Muistan, kun olin vielä melko pieni poika ja hän opetti minua lukemaan. Hän sanoi salaperäinen ilme kasvoillaan: ”Kuuleppa, poika. Minä opetan sinut tavaamaan ja lukemaan”, Pappa jatkoi sanoen, ”Pee, ii, ja kaksi ällää ja uu on pihlajapuu.” Sitten kun opin itse lukemaan ja tavaamaan havaitsin, ettei se tainnutkaan osata tavata ja lukea – se pappa.

Tankkaus

Valmistuin yhteen ammateistani vuonna 1999, silloin kirjoitin itselleni valmistumisrunon. Tankkasin itseeni uutta tavoitetta, ja kuitenkin ymmärsin sen mitättömyyden. Maisemat, niitä osasin jo arvostaa, tämänhetkisyyden arvostaminen tai sen voiman tunnistaminen oli vielä kotvasen päässä.

Tankkaus

Vuosien uurastus,
täyttymyksen tyhjyys.
Lääkkeenä kaksi
suolatippaa
tulevaisuuteen.

Tyhjyyden täyteyden tyhjennys,
tyhjyyden täyttö täyteydellä -
onneksi vielä saavuttomattomalla
täyttymyksellä.

Matkalla näkee enemmän,
päämäärä on aina pysäkki.
Pysäkki kohti matkaa uutta,
maisemia erilaisia.

Rukous

Jumalani. Olethan pelkkä nolla?
Tiedän mahdin nollan,
munanmuotoisen.
Äärettömyyden ovaalin,
syntymän symbolin.
Tyhjyyden täyteyden,
armon ja kirkkauden.

"Uno" on numero yksi

Tietoisella huumorilla on kolme polkua ja yksi tie. Kirjoitan huumorista, joka tuottaa iloa. Iloa, joka kumpuaa syvimmästä itsestäsi.

Huumorin ensimmäinen polku kulkee mielen metsikössä, osoittaen matkan varrelta löytyiviä ilon lähteitä. "Ulkoinen tarkkailija" osoittaa, että mieli on huumoria täynnä. Se on ehtymätön ilon lähde. Itsessään sanat ja niiden monimerkityksellisyys saavat elämään syvyyttä ja iloista röhötystä.

Mietitäänpä vaikka sananpartta: "Niin makaa kuin petaa."

Kohdista huomiosi omaan vuoteeseen ja sen vuodevaatteisiin. Sänky saattaa olla petaamaton. Siinä on edellisen yön jäljet, jotka kertovat tarinoita univaiheen ulkoisesta liikehdinnästä tai ennen sitä tapahtuneesta. Tarina voi kyseenalaistaa makaamisen stereotypian. Olenko minä maannut lainkaan kun olen liikkunut noin paljon? Mieleen saattaa putkahtaa monia asioita, riippuen havainnoistasi. Saattaa olla, että sinulla on univaikeuksia. Johtopäätöksenä tuolloin olisi, sinänsä looginen ja paikkansa pitävä toteamus: "Väkisin makaaminen on rikos."

Johtopäätöksenä voi olla hyvin nukutun yön jälkeen, että jos en nyt petaa lainkaan nukun edellisen yön jäljissä - "niin makaa kuin petaa".

"Petaaminen" on valmistautumista johonkin, tässä tapauksessa makaamiseen. Miten sinä petaat, vai petaatko lainkaan? Kaikki kuitenkin makaa.

Huumorin toinen polku kulkee kehon rytmissä, se soittaa kehoa. Keho soittaa myös soitinta, tanssii, juoksee, hyppii, kompastelee, ontuu, huojuu, kaatuu, nojaa, tapoja on satoja, ilmeitä ja eleitä unohtamatta. "Uunoilu" on kaikille terveellistä, sillä huumori on iloa. Ja kun antaa, niin saa kaksinverroin takaisin.

Huumorin tuottaman ilon sammuttaa alituinen arvostelu ja tuomitseminen, joka kohdistuu itseen ja muihin. "Ulkoinen tarkkailija", oma sisin itsesi ei sitä tee, se havainnoi - tuo ilon esiin.

Huumorin kolmas polku kulkee persoonasi kautta. Persoonallisuus ilman ulkoista, keinotekoista identiteettiä. Ilman egon rakenteita persoona säteilee läsnäoloa tähän hetkeen, olemisen iloa kaikkien vuorovaikutuksessa olevien iloksi. 'Minän' ollessa persoonan/kehon/mielen työkauluina, säteilet olemisen iloa. Eikö ole naurettavaa?

Tiedostavalla huumorilla on yksi tie, ja se muodostuu läsnäolevan tämänhetkisyyden voiman kautta. Se tuo iloa ja Rakkautta tähän maailmaan.

Anteeksianto

'Minä' ei pyydä anteeksi, koska ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Meille on kuitenkin tärkeää, että annamme anteeksi. "Kuole menneelle joka hetki", se sisältää myös anteeksiantamisen.

Anteeksiantaminen on aina tärkeämpää kuin anteeksipyytäminen. Anteeksipyytäminen ei takaa anteeksisaamista, se on hyvin alistava käyttäytymismuoto. Anteeksiantaminen taasen on vastarinnattomuuden muoto, jolla hyväksytään täydellisesti "se mikä on niin on". Se ei ole alistumista, se on olemassa olevan tiedostamattomuuden hyväksymistä.

'Minä' ei tarvitse anteeksiantoa, sillä se on osa sen olemusta.

'Minän' täydellisyys

Teon tehdessä pitää teon olla itselle täysin hyväksytty. Pitää hyväksyä se mitä tekee, antautua sille täysin. Silloin ympäristön reaktiolla ei ole merkitystä, sillä ympäristö on 'tiedostamaton'. Tarkoitan tiedostamattomuudella egon rakenteita.

'Minä' ei tee virheitä, sillä 'minä' on täydellinen. Syvin itsesi, kun toimit sen kautta, ei tunne epäonnistumista. Pohjimmiltasi olet täydellinen, kun ego on riisuttu pois. Se, että ulospäin välitön havainto voi näyttää virheelle, on todellisuudessa hyvin tärkeä yksityiskohta kokonaisuudessa, jota täydellisyydeksi kutsumme. Elämä on...täydellinen.

Huoli

Huoli on surunuoli, kohdentuu tulevaan. Siis jonnekin, jota ei vielä ole ja koska 'se' saattaa olla joskus jossain hetkessä. Huoli on myrkkynuoli, myrkkynä kärsimys ja kohteena tämän hetken nykyisyys.

Huoli aiheuttaa kipua ja kärsimystä, niin kuin nuoli aina aiheuttaa osuessaan elolliseen. Miksi siis ampua itseään ja muita, sehän on synti. Synti taasen tarkoittaa paradoksaalisesti alunperin 'ohi ampumista', se on siis väärinymmärretty sana. Väärinymmärretty, kuten sanat monesti ymmärretään. Nuoli tarvitsee ampujan lisäksi jousen, jousena toimivat egon rakenteet.

Kuinka monen ihmisen tämänhetkisyyden kärsimys johtuu toisten huolesta, surunuolesta? Kuinka moni jättää tekemättä tekoja, joiden ajatus on hyvä, mutta huoli saa sen jäämään pelkäksi aikeeksi. Kuinka paljon huolessa on mielikuvia ja uhkia, jotka perustuvat menneeseen traumaan tai mielikuvitukseen.

Pitää uskoa hyvään, ei pahaan.

Luovuus

Luovuutta ei opita, se on nykyisen koululaitoksen ulkopuolella. Luovuus ja sen lähde on sisälläsi, ei sen ulkopuolella. Luovuus ei ole kansien sisäpuolella tai niiden välissä, se on niiden ulkopuolella.

Luova ihminen ei ole "tiimarin asiakas". Luova ihminen ei käy välttämättä teatterissa, taidenäyttelyssä, oopperassa tai katso "salattuja elämiä". Luova ihminen ei ole ihmeellinen, luova ihminen on ihme.

Luovuus kumpuaa todellisesta, syvimmästä itsestäsi. Luovuus löytyy meistä jokaisesta. Luovuuden lähde on kaikille sama. Luovuutta ei voi ostaa, perustavaa maapohjaa ei ole tälle tontille kaupattavana. Jokainen toteuttaa luovuutta aina eri keinoin, tavoin ja "tekniikoin". Luovuus ei toista oppimaansa, se on aina tuoretta, ei pakastettua.

Kevät, kesä, syksy, talvi, kevättalvi, kevätkesä, syyskesä, syystalvi. Luovuusjakso ei tunne aikaa, se tapahtuu 'tässä hetkessä', nyt.

Parasta luovuudessa on sen hyvyys ja ainutkertaisuus, yllätyksellisyys. Jokainen hetki tuo nautinnon, oivalluksen into nostattaa esiin intohimon, ja makean innokkuuden maistaa luomistyöstään jokaisessa sen luomishetkessä. Maut vaihtelevat suolaisesta suloisen kitkerään, suuresta voikin tulla pieni ja pienestä suuri.

Luovuus ei tunne arvostelua, tuomitsemista. Sanoja, numeroita se vierastaa - kuitenkin niilläkin voi leikkiä ja toteuttaa luomistyötä. Silloin kirjain on vain muoto, sana savea ja numeron sisältönä on kaikkeus. Kaiken luovuus pilkkoo, kaiken se järjestää, "tuoreeseen" muotoon.

Kuka on määritellyt, että kaikki soittimet viritetään soitinlajeittain samalle asteikolle? Luovuuden "soundi" on viritetty aina omalle, soittajan sävelasteikolle. Miksi Elviksen kitara 'elää' toisin kuin massan? Miksi soitamme nuoteista, vanhaa tarinaa? Eikö levy ole jo pian puhki?

Luovuutta peliin ja peleihin. Miksi pelata aina samaa, se kyllästyttää ja saa voimaan pahoin. Kaikki pelit kun eivät ole shakkia, aikuisten legolandiaa. Miksi toistaa jo katsottua? "Meidän Paavo on katsonut tuon 'muumi-filmin' ainakin satakertaa." "Meidän Liisa tykkää tehdä aina samaa palapeliä". "Tylsää!" Leluista legot kunniaan...

Lama. Se on hyvä. Se auttaa eteenpäin, kun tulee muuri vastaan. Kun ei löydy vanhoja reseptejä ja lääkkeitä, jotka tehoavat "lamabakteeriin". Kun "virustorjunta-ohjelman" päivitykset ovat vanhoja. Silloin ajatus pysähtyy ja luovuudelle syntyy tilaa. Tietoinen kehitys ja tiedostettu kehitys vievät tilaan, jossa ei ole seiniä eikä kattoa. Tietoisuuden aarreaitta, luovuuden raaka-aine on "ei mitään"-tilassa.

1.15. Kirkasta Elämää

Jori keikutti keittiössä polvellaan Pietaria, joka oli puolivuotias. Carita leipoi sämpylöitä, radiosta soi Juice Leskisen ”kaksoiselämää”. Oli jo ilta, mutta ulkoa kuului silloin tällöin tömähdyksiä. Suurempaa navettaa oltiin tekemässä, itse asiassa valtavaa. Jori katsoi leniniä ja sen viikset näyttivät tasan 19.24.

Ville alias Vilkku oli tapaamassa Neste Oilin toimitusjohtaja Matti Lievosta, joka oli myös johtoryhmän puheenjohtaja. Hänen vastuualueeseensa kuului yhtiön strategisten ja operatiivisten tavoitteiden toteuttaminen. Vilkku oli ottanut häneen yhteyttä alkoholinvalmistuksen aloittamiseksi maatilallaan, polttoainekäyttöön. Toimitusjohtaja oli ollut erittäin kiinnostunut ajatuksesta ja Neste Oil saattaisi tulla mukaan rahoitukseen. Eu:lta oli tulossa myös tukea uusituvien energiamuotojen kehittämisrahastosta. Vilkku oli tutustunut tarkasti teollisesta tislauksesta kirjoitettuun materiaaliin ja Jori oli ollut mukana tässä projektissa. Vilkku katsoi pietaria sopimuksen syntyessä, sen viikset olivat tasan 17.25. ”Nyt on tulevaisuutemme prosentteja täynnä”, Vilkku myhäili mielessään.

Tilalle oltiin nyt rakentamassa uutta navettaa 700:lle lehmälle ja navetan yhteyteen tehtäisiin tislaamo ja asianmukaiset varastotilat valmista polttoainetta varten. Tila työllisti koko perheen ja tällä hetkellä siellä hääri 20 työmiestä eri tehtävissä. Oli timpureita, rappareita, insinööriä ja maansiirtokoneita joka malliin. Lisäksi työmaalla kävi päivittäin kyläläisiä ihmettelemässä suurimuotoista hanketta. Toimittajia lappasi päivä- ja viikkolehdistä, vipinää riitti. Nyt kuitenkin odotettiin Vilkkua kotiin, joka oli ”Energiayhtiö Iloset Oy:n” toimitusjohtaja. Mainittakoon, että Ville Vilenius oli muuttanut sukunimensä Iloseksi. Vilkku oli perustellut asiaa perhesyillä, kyläläiset puhuivat että hän oli seurannut Jorin esimerkkiä ottaen miniänsä sukunimen itselleen. Syynä oli kuitenkin yksinkertaisesti nykyinen mielenlaatu, ei siinä ollut sen kummempaa.

Vilkku saapui kotiin ja hänellä oli iloisia uutisia. ”Nyt ollaan nesteessä!” Hän otti Pietarin Jorilta syliinsä ja sanoi, että niin on muuten Pietarikin ja taputteli pojan takapuolen pulleaa vaippaa.
”Onneksi olkoon!”, sanoi Carita, ”Odota kun laitan nuo sämpylät uuniin niin menen sitten vaihtamaan vaipan.”
”Hyvä juttu, tässä alkaa olla sitten homma pian raiteilla ja juna liikenteessä.”, Jori sanoi hieroen käsiänsä yhteen. ”Tätä minun uneni tiesi...”

Lopuksi, tämä jatkuu kun homma on lähtenyt käyntiin kunnolla. Pontikalla tai ilman pontikkaa. Pontikkaa whisky-esanssilla tai ilman, nesteen kera tai ilman nestettä * _ '

11.1. Silmälääkärillä

Vaaleanpunainen Mercedes jatkuu...

Carita ajatteli, ettei tuo yleislääkärin tekemä löytö voinut olla retinoblastooma, silmän verkkokalvon syöpä. Sitä esiintyi ainoastaan tai yleisesti vain alle kolmevuotiailla lapsilla. Ammatillinen ajattelu valtasi hetkessä Caritan mielen, hän alkoi käydä mielessään vaihtoehtoja ja kauhistui jälleen kun muisti näyn jonka oli muutamaa viikkoa aiemmin nähnyt. Valkoiset ruusut ja silmättömyys.
Melanooma saa alkunsa yleisimmin luomesta, mietti Carita ja oivalsi että silmässäkin on luomet. Väärä diagnoosi, vain samanmerkityksellinen sana, hän heti korjasi itselleen. Silmäluomet eivät ole niitä luomia mitä nyt tarkoitetaan, joskus melanooma kuitenkin kehittyy silmän suonikalvostoon, tätä nyt epäiltiin.

Silmätautien erikoislääkäri tutki Caritan silmää ja otti tarvittavia kokeita. Pää oli ruuvattu kuin höyläpenkkiin, hoitaja oli hetkeä aiemmin antanut hänelle silmätippoja jotka laajentavat pupillit. Lääkäri kiikaroi kuin avaruustutkija hänen sielunsa pohjukkaan, mitä sieltä löytyykään? Carita oli kauhuissaan, koska tiesi löydön ollessa positiivinen että se on hänelle negatiivinen. Silmä on läheisessä yhteydessä aivoihin ja sitä kautta olisi todennäköistä, että syöpä olisi levinnyt aivoihin. Silmätautien erikoislääkäri, joka oli erikoistunut silmäsyöpään katsoi Caritaa ja sanoi.

”Näyttää siltä, että se mitä pelkäsimme on hävinnyt. En löydä silmästänne mitään vikaa.” Jälleen Carita tunsi kuinka helpotuksen ja ilon tunne levisi hänen kehonsa läpi. Hetken kuluttua hänellä oli kuitenkin valtavan kokoinen möykky rinnassaan ja hän alkoi itkemään vuolaasti. Tunteiden vuoristorata ei kuulu niihin kaikista hienoimpiin asioihin, kun vastassa ovat elämän ja kuoleman kysymykset. Helpotus ja ahdistus, selvyys ei ollutkaan antanut selkeyttä. Lisää hämmennystä jo hämmennykseen. Carita ajatteli, että seuraavaksi hän soittaa Jorin psykiatrille. Töihin hänestä ei nyt ole, se on varma.


12.1. SYKSY

Tuuli puhalsi ulkona, lehtipuiden viimeisetkin kesän merkit lensivät tuulen mukana kohti maata. Niin, oli tullut syksy tai se oli jo loppumassa. Puut riisuuntuivat lehdistään, Iloset vaatteistaan. Iho painui ihoa vasten, kaksisuuntaista ja luulosairasta ihoa. Heillä oli hyvä olla, Iloset olivat löytäneet toisensa, Jori ja Carita. Sairaudet yhdistävät, jos ne eivät ole kuolemaksi.

Jori oli palannut illalla muutaman päivän lomalta, Pietarista. Hän oli lähtenyt matkalle yksin, koska Carita halusi jäädä kotiin miettimään asioita. Miettimään ja pohdiskelemaan, niin hän oli Jorille sanonut. Tosiasiasiassa hän kutoi vauvalle nuttua, ja halusi miettiä tulevaisuutta vauvan kanssa. Hän ja Jori olivat käyneet hedelmällisyystutkimuksissa ja Caritalta ei oltu todettu mitään estettä lapsensaamiseksi. Jorilta sen sijaan oli, siitiöiden liikkuvuus oli lähes olematon. Pariskunta oli kuitenkin päättänyt, ettei se saanut olla esteenä oman lapsen saamiseksi. Adoptio ei tullut kysymykseen, sillä heidän taloudellinen tilanteensa ei ollut niin hyvä. Taustat selvitettäisiin ja tulisi julki, etteivät he olleet virallisesti edes työkykyisiä – ainakaan tällä hetkellä. He olivat kummatkin sairaslomalla ja jatko toimeentulosta oli epävarmalla pohjalla, kun sairaslomaoikeus loppuisi pitäisi tehdä eläkehakemus. Tilanne ei näyttänyt mitenkään lupaavalta.

Kummatkin olivat nyt psykiatri Lomposen potilaita, vaikka Carita ja Jori pitiväkin itseänsä hänen asiakkainaan. Psykiatrin tehtävä oli heidän näkökulmastaan turvata jonkimoinen toimeentulo välivaiheessa, jossa he elivät. Elämä oli muuttunut, he kummatkin olivat nyt syrjässä työelämästä. Se oli omalla tapaa valinta, valinta hyväksyä tietty leima ja sitä kautta mahdollisuus olla erossa siitä mitä tässä yhteiskunnassa arvostetaan. Luulosairas kehitti itsellensä sairauden, jota hänellä ei ollut. Kaksisuuntainen oppi ensin masentumaan, internetin opastuksella. Lääkäri ohjasi hänet hypomanian saloihin.

Kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää, sillä Jorilla ja Caritalla oli suunnitelma. Suunnitelma oli käynnistynyt siitä hetkestä, kun he olivat tehneet päätöksen lapsenhankinnasta. Palattuaan Pietarin matkalta Jori kertoi tarkkaan matkan aikana syntyneet uudet mahdollisuudet suunnitelman toeuttamiseksi. Carita oli hetken hiljaa Jorin lopettaessa selvityksensä. Hän otti laatikosta valmiiksi kutomansa sini-punaisen nutun, sini-punaisen, koska ei ollut osannut päättää sen väriä, ja vastannut Jorille myöntävästi. Nyt he nukkuivat ja näkivät unia, unia jotka kenties vielä toteutuisivat. He näkivät samaa unta, toisistaan tietämättä. Unessa oli kahden sijasta neljä.

Vaaleanpunainen Mercedes jatkoi unessa kulkuaan ja Jori löysi Caritan sormen. Pujotti siihen platinasormuksen, jossa oli iso timantti. Caritan silmät olivat kirkkaat ja niistä kuvastui pohjaton rakkaus Joriin ja Pietariin, joka istui äitinsä vieressä turvaistuimessa. ”Elämä on ikuista. Raha on vain rahaa, rakkaus on tärkeintä – vaimoon ja itseen”, Jori ajatteli ja lisäsi, ”Pietariin ja isään”.

”Vilkku päälle ja menoksi!”, sanoi Jori pontikkatehtailija Vileenille, joka toimi pariskunnalle kuljettajana. Ville hymyili takapenkkiläisille ja katsoi rakkaus silmissään Pietaria ja kuiskasi vastauksen. ”No, paskaakos tässä. Mennään sitten. Viedään poika kotiin.”


12.1. PIETARIN MATKA

Jori oli lähtenyt matkalle miettimään asioita, niitä yhteisiä keskusteluita joita hän oli Caritan kanssa käynyt. Sitä, miten tärkeä asia Caritalle oli oma lapsi. He olivat päätyneet tutkimaan, kummasta lapsettomuus johtui ja kuten jo edellä selvisi syynä oli Jorin siittiöt. ”Laiskoja siittiöitä, tulleet varmaan isäänsä.”, Jori puhahti, ”mutta jos ei omat juokse niin sille sitten tehdään jotain.” Näin oli päätetty, suunnitelma oli saattaa Carita raskaaksi toisen miehen siemenellä. Se oli oikeus ja kohtuus Caritaan ajatellen ja Jorille kyseessä ei ollut kuin tekninen probleema. Tämän probleeman ratkaisussa hän halusi olla itse mukana, jotta hän voisi lapsen hyväksyä omanaan. Tämä oli mahdollisuus myös Jorille ja mustasukkaisuudelle ei ollut nyt tilaa. Toimintasuunnitelman perusta oli selvä ja lähitulevaisuudessa se täydentyisi kolmannella tekijällä.

Matka Pietariin alkoi aikaisin aamulla Riihimäen rautatieasemalta. Junamatka meni pituudestaan huolimatta nopeasti. Junassa oli hyvin kansainvälinen tunnelma, matkustajia oli joka puolelta maailmaa. Jori tunsi jälleen elävänsä, elämä kuljetti häntä kohti entistä Leningradia. Hän hengitti syvään, maisteli ilmaa. Koska kyseessä oli VR:n paikallisjuna, sen ilmastoinnissa olisi ollut toivomisen varaa. Vainikkalassa juna seisoi puolisen tuntia, samoin kuin Viipurissa.

Venäjän puolelle mentäessä maisemat muuttuivat radikaalisti, talot olivat varmasti samassa kunnossa kuin sotien aikaan Suomen omistaessa maat. Käytävän toisella puolella vastapäätä Joria istui tutunoloinen mies. Mies oli Joria kenties kymmenen vuotta vanhempi, hieman humalassa. Jori oli sivusilmällä katsellut, kun tämä oli ottanut povitaskustaan taskumatin ja irvistänyt nielaistuaan. Nyt mies jälleen oli juomassa ja huomasi Jorin katselevan häntä.
”Niin maanperusteellisen hyvää,” sanoi mies ja heilautti kädessään olevaa taskumattia, ”otatko?”
”No, kai sitä hieman voisi”, sanoi Jori, ”kun kerran lomamatkalla ollaan.”
”Miltäs maistuu?”
”Ei hassumpaa, Whiskiä?”
”Ei tai joo. Ihan miten vaan. Whiskin maku, mutta ei luonne.”, Mies otti taskumatin takaisin itselleen ja saatuaan sen takaisin povitaskuunsa ojensi käytävän ylitse kätensä. ”Minä olen Vileenin Ville, ’Vilkuksi” ovat haukkuneet. ”Siinä on whiski-esanssi, loput voit arvata.”
”Jori. Jori Ilonen.”, samalla hänen katse kiinnittyi Villen nenään. Ville huomasi katseen ja sanoi. ”No, palomestariksikin minua kutsutaan.”
”Oletko?”
”No en, minulla on palo nyt ainoastaan naisiin. Pietarissa on hyviä tyttöjä, jotka laittavat veren kiertämään vanhemmaltakin mieheltä. ’Olga, Olga rakkaus tai kuolema, hahahahahaa’. Eikös ollut hyvin laulettu?”
”Perästä kuuluu...”, sanoi Jori , ”...olen nimittäin hieman sitä mieltä, että noissa venakoissa voi olla riskinsä.”
” Totta puhuu. Tiedetään, uskotaan ja uskoa mitataan.”
”Tunnut hyvältä äijältä, ollaanko me joskus tavattu?”
”Jos ollaan tavattu, niin silloin minä olen ollut varmaankin humalassa tai ala-asteella. Ja jos ottaa ikäeromme huomioon, niin ala-aste on poissuljettu vaihtoehto. Se ei ole ihan tavatonta, tuo humalassa olo, sillä joskus nämä kuurit ovat aika pitkiä. Nytkin oli kyllä korkea aika päästä pois kantturoita hoitamasta, ryyppäminen käy työstä kun koettaa tehdä samalla töitä. Mutta nyt poika, nyt lomaillaan!”
”Kantturoita?”
”Niin. Minulla on lehmätila, kymmenen lypsävää ja siinä on kyllä yhdelle miehelle naisia. Tissit ovat suuret ja muhkeat, ja katseet ovat pelkkää kultaa. Onneksi tosiaan pääsin hieman lepäämään, maatalouslomittajan saaminen on kiven alla.”

Asuimme Hotel Kievskajassa kaupungin laidalla, lähellä Ligovski Prospectin metroasemaa. Matkanjärjestäjä oli löytänyt varmaankin edullisimmasta päästä majoituksen, mutta eipä tuo matka paljoa kustantanutkaan. Jori ja Ville tutustuivat Pietariin yhteistuumin, metrolla ajeltiin, monet ravintolat ja museotkin tuli kierrettyä. Ville oli aiemminkin ollut Pietarissa ja toimi matkaoppaana.
Hänellä oli aivan mahdoton viinapää ja hän kertoi Jorille laveasanaisesti koko elämäntarinansa näinä neljänä vuorokautena.

Villellä ei ollut perhettä, yksikseen asusteli ja jälkikasvua oli yksi aikuinen poika. Poika ei tosin ollut hänen nimissään, vaan hän oli luopunut isyydestään pojan ollessa kaksivuotias. Tuo nainen, Tiina Tikkanen, oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Tiina oli kuitenkin pian löytänyt myös elämänsä rakkauden ja tämä uusi mies oli halunnut adoptoida pojan itselleen. Ville oli miettinyt, että kaippa se pojalle sitten oli parhaaksi. Sovittu oli, että pojalle ei kerrota mitään Villestä ja Ville ei tapaa poikaansa. Näin oli toimittu, mutta Villeä asia oli varsinkin viime aikoina alkanut vaivaamaan. ”Kyllä minä olin tyhmä, kun annoin poikani toisen nimiin!”
”Kyllähän sinulla vielä on mahdollisuus isäksi hankkiutua.”, lohdutteli Jori.
”Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, sinun iässäsi se varmaan olisi vielä mahdollista. Kuka tällaisen juopon huolisi? En minä ainakaan.”
”Juopottelun voi lopetaa, vai mitä?”
”Jos minä lopetan juopottelun alkaa kuules tontut soittaa balalaikkaa Suomessakin. Siitä ei tule mitään, minut on viety monta kertaa deliriumin kourissa katkaisuhoitoon. Viikko hyvää ruokaa, Risolidia ja Diapanmia, B-vitamiinia perseeseen ja sitten kotiin. Siinä se. Sitten sinnitelen kuukauden tai kaksi ja rupeaa ne kantturat vituttaan. Juovuksissa niille voi jutella, selvinpäin se tuntuu jotenkin hullulta. Kuvittele nyt, jutella lehmälle elämästään. Lehmälle, joka katsoo isoilla ruskeilla silmillään sinua ja sanoo ’muu-tu”.”
”Minä tapasin kerran, ollessani taksinkuljettaja, erään savolaisen päihdelääkärin. Hän oli sitä mieltä, ettei vieroitus alkoholista niin kummonen juttu ole. Hän piti tuota lääkevieroitusta aika riskaapelina ja huonona juttuna.”
”No, olipa siinä aikas päihdelääkäri kun tuollaisista asioista jutteli taksikuskille.”
”Arvaappas mitä? Tämä päihdelääkäri vietti pitkiä viikonloppuja Tampereella, muka seminaarissa. Oma firma maksoi taksiajelut ja mies veti viinaa kuin sieni. Hän kertoi minulle, miten hän juomisen lopettaa.”
”Älä. Aikas kaksinaamainen päihdelääkäri”, myhäili Ville, ”ja hän siis lopetti juomisen ihan ilman lääkkeitä?”
”Joo. Tai sanotaan, että hän käytti jotain joka minun oman kokemukseni mukaan on parasta lääkettä.”
”Minä en kyllä ainakaan mitään huumeita käyttäisi!”
”Kuka huumeista on puhunut? Alkoholilla hän viinasta eroon pääsi.”
”Kerro tarkemmin.”
”Sovitaanko, että kerron katkaisukaavan ja sitten teet minulle palveluksen. Se palvelus on kuitenkin aika suuri, mutta siinä voisi olla molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.”
”No, paskaakoos tässä. Tehdään sitten niin.” He katsoivat toisiaan pitkään silmiin ja kumpikin tiesivät, että miehen sanaan voi luottaa. Tätä pitää juhlia, päätti Ville. Hän nosti kättään ja tarjoilija saapui tuoden vodkaa. Samalla hän tilasi itselleen ja Jorille venäläisen aterian.

Venäläinen keittiö on tunnettu kaviaaristaan, sillistä ja smetanasta, blineistä sekä keitoista. Leipä kuuluu tärkeänä osana venäläiseen ruokapöytään. Alkupalana Jorille ja Villelle tarjoiltiin zakuskia ja sitten tuotiin pöytään borssi - punajuurikeitto. Pääruokana oli saslik-vartaita ja niiden kera blinejä eli tattariohukaisia ja piirakoita, sekä suolaisia että makeita. Ruokajuomana oli kotitekoista olutta, sekä vodkaa snapseina. ”Pitää syödä ja juoda hyvin, kun kerran ollaan melkein sukulaisia.”, Ville sanoi hymyillen. Jori tyytyi nyökkäämään suu täynnä ja nikkasi silmää.

Aterian päätteeksi sovittiin, että sopimus virallistettaisiin vasta, kun Jori on puhunut Caritan kanssa. Kummatkin näkivät elämässään nyt aivan uudenlaisen tavoitteen ja kun he saapuivat takaisin hotellille ja huoneisiinsa kumpikin valvoi vielä pitkään miettien miten elämä voi joskus olla yllätyksiä täynnä.


14.1. KYLÄKAUPALLA

Ville ajoi mustan Mercedes-Bentzin kyläkaupan pihaan. Kyläkauppias oli tauolla poltellen tupakkia. Ville pysäköi ja nousi reteesti autosta.
”Terve, mitä isäntä. Olet vaihtanut Ferrarisi oikein sakemanniin.”
”Joo, Ferrarin hinnalla sain saksalaisen. Uusi Punto olisi maksanut saman kuin tämäkin, tosin onhan tämä jo 17-vuotta vanha. Kuitenkin uutena tämä oli parasta mitä rahalla sai, taitaa kyllä olla vieläkin. Antaa todella hienon kyydin.”
”No, ei uskoisi niin vanhaksi autoksi! Olisin veikannut korkeintaan puolet tuosta iästä. Perkele, siinähän on nahkapekit ja kaikki.”
”Eikä siinä kaikki”, naureskeli Ville, ”tässä on kuule nokalla mäyräkoira.”
”Mikä? Mäyräkoiria kuule saat tuolta kaupanpuolelta ja kennelistä.”
”Eiku, ihan totta. Katsos kun moottori on kaksitoista sylinterinen.”
Kyläkauppiaan silmäterät laajentuivat ja hän naurahti. ”Voi olla, että siellä on mäyräkoira, mutta paljonko siinä on hevosia?”
”Kuuden litran edestä eli 394 kappaletta.”
”Jukolauta! Susta tuli sitten kerralla hevostilallinenkin. Mutta mennääs kaupan puolelle, täällä rupeaa tulemaan kylmä.”
Ville ja kauppias menivät sisään ja Ville alkoi keräämään tavaraa kahteen koppaan.
”Löytyykö sinulta pilttiä?”
”Siellä sitä on, toinen hylly vasemmalta. Jos saan kysyä, niin mitä sinä piltillä teet? Perheetön äijä. Poikasihan on jo aikamies.” Ville oli joskus humalapäissään kertonut kauppiaalle elämäntarinaansa ja pojastaan siinä sivussa.
”No, kun pojan perhe tulee käymään ensi viikolla. Täydentelen hieman varastoja.”
”Hienoa, että poikasperhe on alkanut pitämään sinuun yhteyttä!”
”Niin on. He muuten muuttavat luokseni, joten en ole kauaa enää yksineläjä.”
”Jaahas, siksi siis rakennutit sen uuden talonkin. Komea onkin!”
”Siksi se tuli laitettua, totta. Paappa asustelee yläkertaa ja poika perheineen alakertaa. Näin on suunniteltu.” Ville toi tavarat kassalle ja pakkasi ne kauppiaan antamiin kasseihin.
”Kasseista en ota mitään, ne on tämän kaupan bonusta”, kyläkauppias sanoi hieman katkerana koko bonuskortti-järjestelmää kohtaan. ”On se hyvä, että on omalla kylällä vielä väkeä, jotka ymmärtävät kyläkaupan päälle. ”Ota nyt vielä mäyräkoira?”
”No, laitetaan vielä sekin. Onpa sitten seuraa toinen toisistaan, vaikka kyllä tuo toinen koira tuppaa vain juomaan.”, Ville sanoi vakavana pilke silmäkulmassaan. ”Täytyy tässä kiirehtää, pitää viedä tuo auto vielä maalattavaksi tänään.”
”Mitä sitä maalaat! Sehän on upean musta.”
”Niin mustakin, mutta poika tykkää vaaleanpunaisesta.”
Kauppias pyöritteli päätänsä ja mietti, että palomestarilla taitaa olla aika lapsekas poika.
”Sano sille pojalles, että muistaa ulkoiluttaa sitä mäyräkoiraa. Sille sen taisit ostaa?”
”Jep. Sanotaan.”

Taide

Taide näkee itkevän nuken,
elollistaa sen.
Tuntee puun ja kiven sielun,
sammalen tuoksuvan viestin.

Tekee tarinan,
joka on yhtä totta kuin tämä elämä.
Poraa mieliin reikiä, silmät imevät poran.

Vie pois todellisuudesta tästä,
todellisuuteen toiseen.
Uniin, kuviin jotka ovat yhtä ja kaikki - totta.

Rakkaus tarvitsee Rakkautta,
se on taidetta.

Eleganssi

Lieri, huivi ja satiini.
Nupunahka ja ruusuke.
Niiaus, käsisuutelu ja siveys.
Oikea tyyli.

Rakkaus tarvitsee eleganssia,
eleganssi kun arvostaa valoa.

Laulu

Kohti Aurinkoa

Mä ajan tietä mustaa pitkin,
sataa solkenaan, eikä ole mulla edes kitaraa.

Pysähtyä voi en edes jaloittelemaan, kun ei ole edes satikkaa.

Päämäärää, en vielä mä nää, mutta illan tullen luonasi taas oon.
Sivun käännän uuden ja katson maailmaa, alkaa aurinko taas pian helottaa.

Mä mietin usein miksi niin moni "maassa" täällä on,
onks merimies koskaan onneton?
Sivun käännän uuden ja katson maailmaa, alkaa aurinko taas pian helottaa.

------------------------------------------------------------------------------------

Matkan varrella on mukavia lauluja, jotka laittavat elämän tanssittamaan tanssijaa.

Mistä pidät eniten?

Jahas, muutama tulos on ilmestynyt. No, leikkimieltä aina tarvitaa ja tietoisuutta. Kyselyn tarkoitus on kiinnittää huomionne yksinkertaisiin muotoihin, nimeämättä niitä. Testin toinen vaihe tulee tässä: Ota tyhjä paperi ja kynä, piirrä siihen ihminen käyttäen näitä muotoja; ympyrä, kolmio tai neliö. Saat käyttää kymmentä muotoa, muista, vain kymmentä. Laske sitten montako ympyrää, kolmiota tai neliötä piirrustuksessasi oli. Kerron vastauksen myöhemmin, kaikilla on oma merkitys, käytetyllä lukumäärällä ja muodolla. Haluan kiittää tästä leikkimielisestä tehtävästä minun hyvää nauravaista, ihanaa ystävääni. Hänen naurussaan elää ilo, vaikka elämäntilanne olisi joskus hankala. Hän laittaa itsensä peliin, tekee itsestään huumorin kohteen! Hän on antanut elämäni "matkalla" paljon huumoria ja rakkautta. Kiitos MK!

Moraali ja etiikka

Moraali, käyttäytymissääntöjä. Näkyvää.
Etiikka on enemmän, vaatii tunnistukseen hämäräadaptaation.
Sisältää hyvän ja pahan.
Eettisyys ja epäeettisyys virtaavat persoonassa, jonka itse luon.

Virta koostuu arvovallinnoista ja ajattelumalleista sekä egon rakenteesta.
Tekojeni vaikuttimista sekä tapojeni jäykkyydestä.
Eettisyyteni tai epäeettisyyteni verhoutuu moraalin taakse,
tarkkaamattomuutesi suojelee pahaa ja mitätöi hyvää.

Maailma tarvitsee meitä kaikkia, muuten meillä ei olisi mahdollisuutta valintaan eikä kolikolla olisi kääntöpuolta. Ei olisi toivoa eikä muutosmahdollisuutta.

Jokainen, ajatteleva ja ajatteluun kykenevä.
Haluaa tai ei, kun vaihtoehto on esitetty, tekee valinnan.
Ja moraaliton ei välttämättä ole epäeettinen -
vieraantunut vain; erakoitunut tai yksin ihmisten keskellä.

Kun tarkoitus on hyvä niin teko on kaunis

Subjektiivisesti ajatellen teko voi olla hyvä, mutta jos teon tekijällä on hyvin vahva egoistinen rakenne mielensä ympärillä, päädytään Auschwitzin kaltaisiin hirmutöihin. Toisaalta, jos egonrakenteet ovat heikot tai niitä ei olisi lainkaan, teolla ei olisi mitään muuta kuin hyvät seuraukset toteutuessaan. Objektiivinen teon tarkastelu ajaa monesti subjektiivisen ajattelun ohi. Mutta onko se oikeampi tapa todentaa tekoja ja kategorioida ne hyviin ja pahoihin? Objektiivisuudessa on aina demokratian äänenpaino, joten se ei voi yltää koskaan subjektin tasolle. Minä on subjekti ja me olemme on objekti. Niin se on, mikä on niin on.

'Pienen' pieni esimerkki; Ollessani pikku-poika, nelivuotias, ostin rakkautta äidiltäni. Asuimme pienkerrostalossa, jossa oli mahdollisuus saada pieni puutarhapläntti pienelle kasvi- tai kukkamaalle. Ihastelin kukkia, joita siellä kasvatettiin. Poimin yhden penkin tyhjäksi auringon kukista ja vein ne ylpeänä äidilleni, siinä toivossa, että hän ilostuisi. Äiti ei kuitenkaan ollut kovin iloinen, olin "varastanut" naapurin tädin kukkaset. Mieleeni tuli, että nyt äitini antaa minulle rukkaset...

Kun tekijän tarkoitus on puhdas ja hyvyyttä täynnä, jos ei ole tietoa laista ja säännöistä, eikö teko kuitenkin ole kaunis? Tunne tuli, tunne virtas pois - oi, miksi lapsi en enää ois...Siinä pähkinää purtavaksi, lapsen viattomuus, onko se tietoisuuden portti uus.

Facebook

Minä olen tullut siihen tulokseen, että facebookissa ihmiset luovat itselleen ihanne- identiteettiä. Identiteettiä, joka kuvastaa heidän ihanneminäänsä. Olen kuitenkin havainnut, että jotkut ovat siellä ihan aitojakin, en tuomitse, en arvostele, kunhan totean.

Minulla on yksi hyvä ystävä, jonka ihanneminään en sovi. Olen lähettänyt hänelle kolme viestiä, joihin en ole saanut vastausta. Ihanneminä, joka ystävälläni on, ei minua halua ihanneminänsä kaveriksi. Viimeisessä, kolmas kerta toden sanoo, viestissäni kirjoitin hänelle: ”Kaverinsa saa valita, ystäviään ei.” Se kuvaa mielestäni facebookkia ihan realistisesti.

Facebook on keräilyharrastus useille, varsinkin nuoremmille ihmisille. Kerätään kavereita, mutta ei ystäviä. Montako keräilymerkkiä sinulla on? Minulla on 149, jaa, sinulla on vasta 49. No, tätä on harrastettu vuosisatoja. On kerätty kiviä, käpyjä, tulitikkuaskin etikettejä, tyhjiä pulloja, kelloja, tyttö- ja poikaystäviä, korkkaamattomia neitsyitä ja vielä aika yleinen harraste – rahaa. Nyt siis kavereita, niitäkin on mahdollista harrasteen omaisesti kerätä. Voi tätä maailmaa, ja sen hulluutta. Totean vaan, en arvostele, en tuomitse.

Kasvokirja on vanha keksintö, niin kauan kuin ihminen on ollut, niin kauan on kasvoja luettu. Jo ennen kuin oli edes kirjoitettua kieltä, ihmiset lukivat toistensa kasvoja. Lukemattomia kasvojakin on ja oli, sillä jotkut halusivat ja haluavat yhä eristäytyä. Siitä varmaan on peräisin tirkistely, erakkoakin on voitu käydä lukemassa hänen tietämättään. Nyt on oiva mahdollisuus käydä tirkistelemässä facebookissa, ns. sosiaalisia ihmisiä. Mutta onko netissä oleva sosiaalisuus aitoa? Onko se ihanneminä todellinen? Minä olen havainnut, että monesti ihmiset ovat aidosti erilaisia facebookissa kuin kohdatessa kasvoista kasvoihin. Mutta kumpi minä siellä on se aidompi ja kumpi ihanne? Se joka olet, vai se joka haluaisit olla?

Tietty ikäluokka, keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ihmiset eivät kovin helpolla lähde tällaiseen mukaan. Facebook, sen he mieluusti vaihtavat aitoon vuorovaikutukseen. Mutta he ovatkin aikansa lapsia, he ovat oppineet arvostamaan sitä mitä oli ennen. Ovat oppineet, että avoimuuden sijasta kannattaa olla varuillaan uusien innovaatioiden suhteen. Siinä puhuu sen ikäluokan minä, joka ei ole valmis kohtaamaan muuta kuin aidon, olemassa olevan ihmisen. Tietokone tekee heidän maailmassaan ihmisestä robotinkaltaisen luomuksen, jonka syvin itse on panssarin alla. Tiedä häntä, kuka on oikeassa. Ikä vaikuttaa, harvassa kuitenkin ovat ne rohkeat, jo elämänkokemusta kerryttäneet ihmiset tuossa foorumissa.

Summa summarum. Tietotekniikka on tehty meille avuksi, hyödyksi, huviksi ja turmioksi. Kyllä ihminen tekee valinnan ihan itse, miten tekniikkaa käyttää.

1.9. Kunto nousee

Jori oli ollut todella aktiivinen, vaikka olikin vain kotona. Hän nautti laittaa kotia kuntoon, hän oli löytänyt itsestään aivan uuden puolen. Hän piti ruuanlaitosta, siivoamisesta ja arki oli alkanut maistumaan hyvältä. Hän oli alkanut lueskelemaan ja osasi nähdä asiat selkeämmin kuin ennen. Virallisesti hän oli sairas, masentunut ex-taksikuski, joka ajoi nyt ”vihreillä”.

Jori oli pyytänyt isännöitsijältä luvan tapetoida olohuoneen seinät uudelleen ja tähän isännöitsijä oli myöntynytkin. Työpanoshan ei maksanut mitään, joten se oli edullinen tapa ehostaa pääomaansa. Isännöitsijä tiesi, että Jori oli kätevä käsistään. Hän oli todennut asian tämän kevään kuluessa, kun Jori oli entisöinyt joitakin huonekaluja itselleen talon alakerran askarteluhuoneessa. Kaiken lisäksi Jori oli alkanut käymään lenkillä ja uimassa. Hänen kuntonsa alkoi olla hyvä, 40-vuotiaaksi mieheksi erinomainen. Parin kuukauden kuntokuuri oli tuottanut tulosta ja se oli pakko jokaisen myöntää.

Astuessaan psykiatri Raimo Lomposen vastaanottohuoneeseen Jori hymyili mielessään. Hän tunnisti psykiatrin auton terveyskeskuksen pihalla ja havainto, jonka hän oli autosta tehnyt oli piristävän humoristinen. Nyt kuitenkin hymy loitolle, ajatteli Jori ja tervehti Lomposta.
”Moi!” Lomponen ojensi kätensä ja he kättelivät, jonka jälkeen Jori istuutui Lomposen osoittamalle tuolille.
”No, miten on mennyt?”, Lomponen kysyi.
”Ei tässä mitään kummenpaa, olen puuhaillut kaikenlaista.” Jori kertoi olleensa aktiivinen ja sanoi, ettei kenties enää ole ihan niin masentunut. Samalla hän kuitenkin painotti, ettei siitä huolimatta ollut vielä päässyt kovinkaan hyvään lopputulokseen tulevaisuuttaan ajatellen. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään käsitystä jatkostaan, elämä maistui muttei antanut maistiaisia tulevaisuudesta. Masentunut ilme toimi niin kuin Jori halusikin, mutta hän oli niin täynnä hyvää oloa ettei Lomponen voinut olla kysymättä.
”Oletko saanut nukuttua?”
Jorin oli turvattava jatkossakin toimeentulonsa ja muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin Kelan tarjoama päiväraha, siihen hän nyt tarvitsi Lomposen sairaslomatodistusta. Hän mietti hetkisen ja päätyi vastaamaan.
”No, olen ollut pirteämpi. Nukkunut olen tosin hieman vähemmän, mutta se kai on aivan luonnollista kun ei ole työvelvoitetta. Olen aika paljon, niin kuin sanottu, tehnyt kaikkia juttuja joita ei aiemmin tullut tehtyä”.
”Hmmm, tuota, tämä vaikuttaa hieman erikoiselta aktiivisuuden nousulta. Tunnut käyvän ylikierroksilla”. Jori myönsi, että onhan hän ollut aktiivisempi. Kieltämättä. Mutta se on tuntunut ihan hyvältä. Kertoessaan kaikesta mitä hän oli tehnyt ja miten elämä tuntui ihanalta Lomponen kutristi silmäkulmaansa.
”Tuo kaikki viittaa nyt siihen, että lääkitys on tehonnut. Mutta minusta tuntuu, että sinulla on kenties mieliala noussut jo liikaakin. Sinulla saattaa olla hypomania. Tässä voi olla nyt riskinsä, hän sanoi”.
”Miten niin? Hypomaniako? Mitä riskejä? Eikö ole hyvä, että olen löytänyt elämääni kaikesta huolimatta mielekkyyttä?”
”Joo, kyllä se on hyvä asia. Mutta ottaen huomioon tilanteesi, se ei ole realistista. Luulenpa, että määräämäni lääkeannos nyt puolitetaan, ja että sairaslomaa jatketaan ainakin kolmella kuukaudella ja seurataan tilannettasi”. Lomponen ajatteli, että kenties tässä on kyse kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Pahalta näyttää, hän ajatteli ja sanoi että ei tässä ole mitään hätää.
”Syöt lääkkeesi ja tulet vastaanotolleni jälleen kahden viikon kuluttua”. Hän antoi Jorille sairaslomatodistuksen ja he kättelivät.
Ovelta Jori vielä sanoi, että tohtorin auto taitaa olla turvallisimmasta päästä.
”Miten niin?”
”No, kun katsoin että sen ikkuna oli auki ja autossa oli kännykkä jätettynä koelautaan."
”Voihan..., pitääkin mennä käymään siellä. Kiitokset”.
Jori ei kuitenkaan maininnut, että puhelin oli soinut hänen tullessaan ja että se juuri oli herättänyt hänen mielenkiintonsa psykiatrin autoa kohtaan. Kurkistaessaan avoimesta ikkunasta, hän oli nähnyt puukon kiinnitettynä tuppeensa kujettajan puoleiseen ikkunan tukipilariin. Kaikenmoisia hulluja, oli Jori ajatellut, ja hymyillyt jatkaen ajatusleikkiään. ”Olisi tuossakin miehessä kollegoilla ihmettelemistä. Turvallisuus ennen kaikkea.”


1.10 TULOKSET

Caritan taannoinen oivallus elämäntarkoituksesta oli kuin unta, jonka hän oli nähnyt. Pelko oli vallannut hänen mielensä ja tunteet, joita hän ei tunnistanut väreilivät hänen kehossaan. Hän koitti päästä niistä eroon kieltäen omassa itsessä tuntuvat epämiellyttävät tuntemukset. Häneen astui pelko siitä, että kaikki onkin loppumassa, kun hän oli jo tuntenut jonkin tarkoituksen astuneen elämäänsä. Kävely vailla päämäärää, aistien terävöityminen ja oivalluksen riemu omasta kaksinaisuudesta oli menettänyt uutuudenviehätyksensä mitä enemmän hän oli asioita miettinyt. Jotain, jotain ihanaa oli tapahtunut, mutta ikäänkuin se olisi ollut vain kangastus. Jotain, jota oli tapahtunut, aivan kuin jollekulle toiselle. Mutta nyt hän tunsi olevansa jälleen hereillä, hän tunsi kuolemanpelon ja hän toivoi olevansa terve. Hän kaipasi selvitystä. lääketieteellistä dokumentointia omasta tilastaan. Hän halusi kuulla totuuden, ja nyt hän sen pian saisi kuulla.

Osastonlääkäri oli määrännyt Caritan tutkimuksiin. Caritalta oli otettu laaja verenkuva ja hänen oireensa oli kirjattu tarkkaan ylös. Häneltä oli tutkittu rinnat, kohtu ja kaikki mahdollinen mitä tässä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Hän oli saanut puhtaat paperit, häneltä ei voitu todentaa mitään poikkeavaa. Hän oli terve kuin pukki, jos voidaan käyttää tällaista ilmaisua kun kyseessä on kuitenkin viehättävä nainen. Carita oli helpottunut, mutta kuitenkin ahdistunut. Hän oli ollut varma, ettei kaikki ollut kunnossa. Mikä oli ollut se näky, jossa hän oli ilman silmiä. Jotain on jäänyt varmasti huomaamatta! Ei ole mahdollista, että sellainen näky tai ennakkoaavistus voisi olla tarkoitukseton. Vai oliko se ennakkoaavistus minulle viestinä, jotain pitää nyt muuttaa. Mutta mitä minun pitää muuttaa elämässäni? Hän mietti hetken tuota oivallustaan, jonka oli kokenut. Hautasi sen samantein mielestänsä ja alkoi menettää uskoansa tutkimustulosten luotettavuuteen.

Kuoleman läheisyys oli ollut käsinkosketeltavissa tänä aikana jolloin hän oli odottanut tutkimusten tuloksia. Hän oli jo alistunut kuolemaan, nyt hänelle kuitenkin näytettiin mustaa-valkoisella siitä, että hän olikin luulosairas. Luulosairas sairaanhoitaja, jonka seuraava tutkimus-kohde onkin korvien välissä. Vaikka hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen löydöksestä tai sen puuttumisesta, hän oli tyytymätön! Kuolemakin tuntui Caritasta paremmalta vaihtoehdolta kuin se, että hän olisi luulosairas. Lääkäri oli antanut näin ymmärtää, kun hän kysyi onko jokin asia muuttunut elämässäsi? Kenties tähän on jokin muu kuin somaattinen selitys?

”Olisitko valmis puhumaan siitä ammatti-ihmisen kanssa?”, oli lääkäri juuri äsken häneltä kysynyt. Carita loukkaantui lääkärin ehdotuksesta, että hänen pitäisi mennä juttelemaan asiantuntijan kanssa! En ole mikään hullu, oli Carita huutanut äänettömästi ja se oli kuvastunut hänen silmistään. Lääkäri katsoi häntä silmiin ja sanoi.

”Hetkinen, mikä tuo on?” Hän katsoi Caritan vasemmanpuoleista silmää lähemmin ja havaitsi ikäänkuin ruukunsärönmallisen poikkeaman iiriksessä. Hän sanoi, että kaikkia tutkimuksia ei kenties ole vielä tehty. Carita luhistui istumaan tuolille, josta vain hetkeä aikaisemmin oli pompahtanut seisomaan, kyyneleet alkoivat virtaamaan hänen silmistään.

1.8. Kevyttä lyijyä

Vaaleanpunainen Mercedes jatkuu...

Carita käveli kohti bussipysäkkiä ja hän tunsi jokaisen askeleensa uppoutuvan asfalttiin. Talvella, kun oli lumisohjoa ja painavat saapikkaat kävely oli ollut kevyempää. Nyt, kun oli kesä ja kevyet avokkaat jalassa jalat tuntuivat lyijynraskaalta. Asfaltti oli kuin magneetti, joka veti hänen jalkojaan puoleensa. ”Mitä tämä oikein on?”, ajatteli Carita, kun hän pysähtyi lepäämään ja tasoittamaan hengitystään. Minun on puhuttava osastonlääkärin kanssa tästä tilanteestani, kaikki ei nyt ole kunnossa! Samalla hän tunsi vastustamatonta halua sulkea silmänsä ja pimeyden sijasta hän näki itsensä sairaalavuoteessa ja ympärillään tuhansia valkoisia ruusuja. Häntä pelotti, ei niinkään se mitä hän näki, vaan se mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt silmiään, koska hänellä ei niitä ollut.

Ahdistus puristi hänen rintaansa ja tuntui, ettei hän saanut ilmaa. Hän tunsi huimausta ja jonkinlaista outoa keveyden tunnetta. Keveys, joka hetki sitten oli ollut kuin lyijyä hänen kehossaan valui päästä alas kohti hänen jalkojansa. Hän tunsi heikotusta ja hänen oli laskeuduttava kyykylleen kävelytien reunaan. Hän näki asfaltin ja nurmikon välisen viivan kahtena ja tarkensi katsettaan.
Kaksoisnäky palasi yhdeksi ja hän tunsi voimiensa hieman palaavan. Carita mietti, että mikä olikaan tämän elämän tarkoitus? Sekö, että kuolen kävelytiellä matkalla töihin? Tarkoitus! Oiko se hänen elämänsä tarkoitus! Vai oliko sitä hänen elämässään lainkaan? Minä en kestä olla enää itseni kanssa, jos tämä jatkuu! Hän kauhistui oivallukseensa, ajatus tuntui hämmentävältä. ”Minä en kestä enää olla itseni kanssa. Onko minua siis kaksi!? Olenko skitsofreenikko, kuten äitikin? Ei!!!

Carita kokosi ajatuksensa ja tunsi olonsa jo paremmaksi, kuitenkin olo oli sekavan selkeä. Aivan kuin hänelle olisi kerrottu jokin suuri salaisuus, jota ei kukaan muu voisi hänelle kertoa kuin hän itse. Salaisuus, joka ei ollut lainkaan salaisuus, vaan itsestäänselvyys. Yksinkertainen totuus, joka oli ollut häneltä piilossa koko hänen elämänsä. Vai oliko hän joskus lapsena kenties kokenut jotain samankaltaista? Hän oli varma, että oli. Silloin kun hänellä ei vielä ollut identiteettiä, joka tunsi nimen Carita. Silloin, joskus pienenä olin viisaampi. Mitä minä oikein ajattelen? Mitä minä oikein kuvittelen? Caritan ajattelu pysähtyi. Mieli luopui riistetystä itsenäisyydestään ja palautui hetkeksi sinne mistä se oli lähtöisin. Hiljaisuuteen ja äärettömyyteen. Ei ajatustakaan, mieli ei toiminnut lainkaan. Carita ei tajunnut ajankulkua, vaikka hän sen silti jossain taustalla tunsikin kulkevan omaa matkaansa. Hän oli siitä nyt irti. Tätäkö se on, kun löytää itsensä?

Carita nousi seisomaan ja lähti kävelemään eteenpäin. Hän käveli ohi bussipysäkin, johon hänellä alunperin oli matka. Hän jatkoi eteenpäin, vailla päämäärää. Pahasta olosta ei enää ollut jälkeäkään, hän nautti joka askeleesta jonka hänen jalkansa astui. Hän veti henkeä nenänsä kautta ja haistoi kesän ja kaupungin tuoksut voimakkaina. Ilmassa oli heinäntuoksua, kuuman asfaltin syvän öljyinen pienesanssi, pakokaasun seasta nouseva bensiinin leihahdus, parfyymin tuoksua, partavettä, mansikoiden kutsuvanmakea tervehdys mansikkakojulta. Maailma oli tuoksuja tulvillaan! Kaikella tuntui olevan tarkoitus ja kaikki tuntui olevan vain häntä varten. Kaikki oli loistavasti toteutettua, tässä maailmassa. Ja se kaikki oli tarkoitettu hänelle, meille kaikille.

Hän soitti lastenosastolle ja ilmoitti, ettei tule tänään töihin. Carita kertoi pahoinvointikohtauksestaan ja siitä, että haluaisi osastonlääkärin kirjoittavan hänelle lähetteen verikokeisiin ja kenties muihinkin kokeisiin. Sovittiin, että he tapaavat sitten kun Carita kykenee tulemaan töihin.
”Voit olla minun luvallani poissa tämän päivän, mutta jos tilanne pahenee niin mene terveyskeskukseen”. Carita kiitti ja lupasi tehdä ohjeen mukaan, jos olotila ei helpottaisi. Samalla hän toivoi, ettei se koskaan helpottaisi.

"Hubeja" on kahdenlaisia

Hubeja on kahdenlaisia, passiivisia ja aktiivisia. Passiiviset eivät prosessoi läpikulkevaa tietoa mitenkään. Ne vain ovat. Mieli ikäänkuin seisoo. Aktiivisissa hubeissa voi olla paljon lisätoimintoja, kuten reititystä,palomuuria ja muuta liikenteen ohjausta ja suodatusta. Mieli ikäänkuin juoksee ristiin rastiin varmistellen sivustansa, vilkuillen taakse ja eteen.

Kytkevä hubi voi ohjata liikenteen suoraan tiettyyn porttiin ja näin vähentää mielen rasitusta. Se toimii ikäänkuin oppaana. Hubin tarkoitus on nimenomaan parantaa mielen hallittavuutta ja luotettavuutta.

Hubeja voidaan myös liittää toisiinsa, jolloin saadaan vielä suurempi määrä mieliä samaan kasaan. Lähipiirissä olevat mielet pystyvät kommunikoimaan keskenään todella nopeasti, jos sisäinen tahti on sama.