Pihlajapuu

Pappa oli hieno mies, taitava käsistänsä ja puhetaitoinen. Muistan, kun olin vielä melko pieni poika ja hän opetti minua lukemaan. Hän sanoi salaperäinen ilme kasvoillaan: ”Kuuleppa, poika. Minä opetan sinut tavaamaan ja lukemaan”, Pappa jatkoi sanoen, ”Pee, ii, ja kaksi ällää ja uu on pihlajapuu.” Sitten kun opin itse lukemaan ja tavaamaan havaitsin, ettei se tainnutkaan osata tavata ja lukea – se pappa.

Tankkaus

Valmistuin yhteen ammateistani vuonna 1999, silloin kirjoitin itselleni valmistumisrunon. Tankkasin itseeni uutta tavoitetta, ja kuitenkin ymmärsin sen mitättömyyden. Maisemat, niitä osasin jo arvostaa, tämänhetkisyyden arvostaminen tai sen voiman tunnistaminen oli vielä kotvasen päässä.

Tankkaus

Vuosien uurastus,
täyttymyksen tyhjyys.
Lääkkeenä kaksi
suolatippaa
tulevaisuuteen.

Tyhjyyden täyteyden tyhjennys,
tyhjyyden täyttö täyteydellä -
onneksi vielä saavuttomattomalla
täyttymyksellä.

Matkalla näkee enemmän,
päämäärä on aina pysäkki.
Pysäkki kohti matkaa uutta,
maisemia erilaisia.

Rukous

Jumalani. Olethan pelkkä nolla?
Tiedän mahdin nollan,
munanmuotoisen.
Äärettömyyden ovaalin,
syntymän symbolin.
Tyhjyyden täyteyden,
armon ja kirkkauden.

"Uno" on numero yksi

Tietoisella huumorilla on kolme polkua ja yksi tie. Kirjoitan huumorista, joka tuottaa iloa. Iloa, joka kumpuaa syvimmästä itsestäsi.

Huumorin ensimmäinen polku kulkee mielen metsikössä, osoittaen matkan varrelta löytyiviä ilon lähteitä. "Ulkoinen tarkkailija" osoittaa, että mieli on huumoria täynnä. Se on ehtymätön ilon lähde. Itsessään sanat ja niiden monimerkityksellisyys saavat elämään syvyyttä ja iloista röhötystä.

Mietitäänpä vaikka sananpartta: "Niin makaa kuin petaa."

Kohdista huomiosi omaan vuoteeseen ja sen vuodevaatteisiin. Sänky saattaa olla petaamaton. Siinä on edellisen yön jäljet, jotka kertovat tarinoita univaiheen ulkoisesta liikehdinnästä tai ennen sitä tapahtuneesta. Tarina voi kyseenalaistaa makaamisen stereotypian. Olenko minä maannut lainkaan kun olen liikkunut noin paljon? Mieleen saattaa putkahtaa monia asioita, riippuen havainnoistasi. Saattaa olla, että sinulla on univaikeuksia. Johtopäätöksenä tuolloin olisi, sinänsä looginen ja paikkansa pitävä toteamus: "Väkisin makaaminen on rikos."

Johtopäätöksenä voi olla hyvin nukutun yön jälkeen, että jos en nyt petaa lainkaan nukun edellisen yön jäljissä - "niin makaa kuin petaa".

"Petaaminen" on valmistautumista johonkin, tässä tapauksessa makaamiseen. Miten sinä petaat, vai petaatko lainkaan? Kaikki kuitenkin makaa.

Huumorin toinen polku kulkee kehon rytmissä, se soittaa kehoa. Keho soittaa myös soitinta, tanssii, juoksee, hyppii, kompastelee, ontuu, huojuu, kaatuu, nojaa, tapoja on satoja, ilmeitä ja eleitä unohtamatta. "Uunoilu" on kaikille terveellistä, sillä huumori on iloa. Ja kun antaa, niin saa kaksinverroin takaisin.

Huumorin tuottaman ilon sammuttaa alituinen arvostelu ja tuomitseminen, joka kohdistuu itseen ja muihin. "Ulkoinen tarkkailija", oma sisin itsesi ei sitä tee, se havainnoi - tuo ilon esiin.

Huumorin kolmas polku kulkee persoonasi kautta. Persoonallisuus ilman ulkoista, keinotekoista identiteettiä. Ilman egon rakenteita persoona säteilee läsnäoloa tähän hetkeen, olemisen iloa kaikkien vuorovaikutuksessa olevien iloksi. 'Minän' ollessa persoonan/kehon/mielen työkauluina, säteilet olemisen iloa. Eikö ole naurettavaa?

Tiedostavalla huumorilla on yksi tie, ja se muodostuu läsnäolevan tämänhetkisyyden voiman kautta. Se tuo iloa ja Rakkautta tähän maailmaan.

Anteeksianto

'Minä' ei pyydä anteeksi, koska ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Meille on kuitenkin tärkeää, että annamme anteeksi. "Kuole menneelle joka hetki", se sisältää myös anteeksiantamisen.

Anteeksiantaminen on aina tärkeämpää kuin anteeksipyytäminen. Anteeksipyytäminen ei takaa anteeksisaamista, se on hyvin alistava käyttäytymismuoto. Anteeksiantaminen taasen on vastarinnattomuuden muoto, jolla hyväksytään täydellisesti "se mikä on niin on". Se ei ole alistumista, se on olemassa olevan tiedostamattomuuden hyväksymistä.

'Minä' ei tarvitse anteeksiantoa, sillä se on osa sen olemusta.

'Minän' täydellisyys

Teon tehdessä pitää teon olla itselle täysin hyväksytty. Pitää hyväksyä se mitä tekee, antautua sille täysin. Silloin ympäristön reaktiolla ei ole merkitystä, sillä ympäristö on 'tiedostamaton'. Tarkoitan tiedostamattomuudella egon rakenteita.

'Minä' ei tee virheitä, sillä 'minä' on täydellinen. Syvin itsesi, kun toimit sen kautta, ei tunne epäonnistumista. Pohjimmiltasi olet täydellinen, kun ego on riisuttu pois. Se, että ulospäin välitön havainto voi näyttää virheelle, on todellisuudessa hyvin tärkeä yksityiskohta kokonaisuudessa, jota täydellisyydeksi kutsumme. Elämä on...täydellinen.

Huoli

Huoli on surunuoli, kohdentuu tulevaan. Siis jonnekin, jota ei vielä ole ja koska 'se' saattaa olla joskus jossain hetkessä. Huoli on myrkkynuoli, myrkkynä kärsimys ja kohteena tämän hetken nykyisyys.

Huoli aiheuttaa kipua ja kärsimystä, niin kuin nuoli aina aiheuttaa osuessaan elolliseen. Miksi siis ampua itseään ja muita, sehän on synti. Synti taasen tarkoittaa paradoksaalisesti alunperin 'ohi ampumista', se on siis väärinymmärretty sana. Väärinymmärretty, kuten sanat monesti ymmärretään. Nuoli tarvitsee ampujan lisäksi jousen, jousena toimivat egon rakenteet.

Kuinka monen ihmisen tämänhetkisyyden kärsimys johtuu toisten huolesta, surunuolesta? Kuinka moni jättää tekemättä tekoja, joiden ajatus on hyvä, mutta huoli saa sen jäämään pelkäksi aikeeksi. Kuinka paljon huolessa on mielikuvia ja uhkia, jotka perustuvat menneeseen traumaan tai mielikuvitukseen.

Pitää uskoa hyvään, ei pahaan.

Luovuus

Luovuutta ei opita, se on nykyisen koululaitoksen ulkopuolella. Luovuus ja sen lähde on sisälläsi, ei sen ulkopuolella. Luovuus ei ole kansien sisäpuolella tai niiden välissä, se on niiden ulkopuolella.

Luova ihminen ei ole "tiimarin asiakas". Luova ihminen ei käy välttämättä teatterissa, taidenäyttelyssä, oopperassa tai katso "salattuja elämiä". Luova ihminen ei ole ihmeellinen, luova ihminen on ihme.

Luovuus kumpuaa todellisesta, syvimmästä itsestäsi. Luovuus löytyy meistä jokaisesta. Luovuuden lähde on kaikille sama. Luovuutta ei voi ostaa, perustavaa maapohjaa ei ole tälle tontille kaupattavana. Jokainen toteuttaa luovuutta aina eri keinoin, tavoin ja "tekniikoin". Luovuus ei toista oppimaansa, se on aina tuoretta, ei pakastettua.

Kevät, kesä, syksy, talvi, kevättalvi, kevätkesä, syyskesä, syystalvi. Luovuusjakso ei tunne aikaa, se tapahtuu 'tässä hetkessä', nyt.

Parasta luovuudessa on sen hyvyys ja ainutkertaisuus, yllätyksellisyys. Jokainen hetki tuo nautinnon, oivalluksen into nostattaa esiin intohimon, ja makean innokkuuden maistaa luomistyöstään jokaisessa sen luomishetkessä. Maut vaihtelevat suolaisesta suloisen kitkerään, suuresta voikin tulla pieni ja pienestä suuri.

Luovuus ei tunne arvostelua, tuomitsemista. Sanoja, numeroita se vierastaa - kuitenkin niilläkin voi leikkiä ja toteuttaa luomistyötä. Silloin kirjain on vain muoto, sana savea ja numeron sisältönä on kaikkeus. Kaiken luovuus pilkkoo, kaiken se järjestää, "tuoreeseen" muotoon.

Kuka on määritellyt, että kaikki soittimet viritetään soitinlajeittain samalle asteikolle? Luovuuden "soundi" on viritetty aina omalle, soittajan sävelasteikolle. Miksi Elviksen kitara 'elää' toisin kuin massan? Miksi soitamme nuoteista, vanhaa tarinaa? Eikö levy ole jo pian puhki?

Luovuutta peliin ja peleihin. Miksi pelata aina samaa, se kyllästyttää ja saa voimaan pahoin. Kaikki pelit kun eivät ole shakkia, aikuisten legolandiaa. Miksi toistaa jo katsottua? "Meidän Paavo on katsonut tuon 'muumi-filmin' ainakin satakertaa." "Meidän Liisa tykkää tehdä aina samaa palapeliä". "Tylsää!" Leluista legot kunniaan...

Lama. Se on hyvä. Se auttaa eteenpäin, kun tulee muuri vastaan. Kun ei löydy vanhoja reseptejä ja lääkkeitä, jotka tehoavat "lamabakteeriin". Kun "virustorjunta-ohjelman" päivitykset ovat vanhoja. Silloin ajatus pysähtyy ja luovuudelle syntyy tilaa. Tietoinen kehitys ja tiedostettu kehitys vievät tilaan, jossa ei ole seiniä eikä kattoa. Tietoisuuden aarreaitta, luovuuden raaka-aine on "ei mitään"-tilassa.

1.15. Kirkasta Elämää

Jori keikutti keittiössä polvellaan Pietaria, joka oli puolivuotias. Carita leipoi sämpylöitä, radiosta soi Juice Leskisen ”kaksoiselämää”. Oli jo ilta, mutta ulkoa kuului silloin tällöin tömähdyksiä. Suurempaa navettaa oltiin tekemässä, itse asiassa valtavaa. Jori katsoi leniniä ja sen viikset näyttivät tasan 19.24.

Ville alias Vilkku oli tapaamassa Neste Oilin toimitusjohtaja Matti Lievosta, joka oli myös johtoryhmän puheenjohtaja. Hänen vastuualueeseensa kuului yhtiön strategisten ja operatiivisten tavoitteiden toteuttaminen. Vilkku oli ottanut häneen yhteyttä alkoholinvalmistuksen aloittamiseksi maatilallaan, polttoainekäyttöön. Toimitusjohtaja oli ollut erittäin kiinnostunut ajatuksesta ja Neste Oil saattaisi tulla mukaan rahoitukseen. Eu:lta oli tulossa myös tukea uusituvien energiamuotojen kehittämisrahastosta. Vilkku oli tutustunut tarkasti teollisesta tislauksesta kirjoitettuun materiaaliin ja Jori oli ollut mukana tässä projektissa. Vilkku katsoi pietaria sopimuksen syntyessä, sen viikset olivat tasan 17.25. ”Nyt on tulevaisuutemme prosentteja täynnä”, Vilkku myhäili mielessään.

Tilalle oltiin nyt rakentamassa uutta navettaa 700:lle lehmälle ja navetan yhteyteen tehtäisiin tislaamo ja asianmukaiset varastotilat valmista polttoainetta varten. Tila työllisti koko perheen ja tällä hetkellä siellä hääri 20 työmiestä eri tehtävissä. Oli timpureita, rappareita, insinööriä ja maansiirtokoneita joka malliin. Lisäksi työmaalla kävi päivittäin kyläläisiä ihmettelemässä suurimuotoista hanketta. Toimittajia lappasi päivä- ja viikkolehdistä, vipinää riitti. Nyt kuitenkin odotettiin Vilkkua kotiin, joka oli ”Energiayhtiö Iloset Oy:n” toimitusjohtaja. Mainittakoon, että Ville Vilenius oli muuttanut sukunimensä Iloseksi. Vilkku oli perustellut asiaa perhesyillä, kyläläiset puhuivat että hän oli seurannut Jorin esimerkkiä ottaen miniänsä sukunimen itselleen. Syynä oli kuitenkin yksinkertaisesti nykyinen mielenlaatu, ei siinä ollut sen kummempaa.

Vilkku saapui kotiin ja hänellä oli iloisia uutisia. ”Nyt ollaan nesteessä!” Hän otti Pietarin Jorilta syliinsä ja sanoi, että niin on muuten Pietarikin ja taputteli pojan takapuolen pulleaa vaippaa.
”Onneksi olkoon!”, sanoi Carita, ”Odota kun laitan nuo sämpylät uuniin niin menen sitten vaihtamaan vaipan.”
”Hyvä juttu, tässä alkaa olla sitten homma pian raiteilla ja juna liikenteessä.”, Jori sanoi hieroen käsiänsä yhteen. ”Tätä minun uneni tiesi...”

Lopuksi, tämä jatkuu kun homma on lähtenyt käyntiin kunnolla. Pontikalla tai ilman pontikkaa. Pontikkaa whisky-esanssilla tai ilman, nesteen kera tai ilman nestettä * _ '

11.1. Silmälääkärillä

Vaaleanpunainen Mercedes jatkuu...

Carita ajatteli, ettei tuo yleislääkärin tekemä löytö voinut olla retinoblastooma, silmän verkkokalvon syöpä. Sitä esiintyi ainoastaan tai yleisesti vain alle kolmevuotiailla lapsilla. Ammatillinen ajattelu valtasi hetkessä Caritan mielen, hän alkoi käydä mielessään vaihtoehtoja ja kauhistui jälleen kun muisti näyn jonka oli muutamaa viikkoa aiemmin nähnyt. Valkoiset ruusut ja silmättömyys.
Melanooma saa alkunsa yleisimmin luomesta, mietti Carita ja oivalsi että silmässäkin on luomet. Väärä diagnoosi, vain samanmerkityksellinen sana, hän heti korjasi itselleen. Silmäluomet eivät ole niitä luomia mitä nyt tarkoitetaan, joskus melanooma kuitenkin kehittyy silmän suonikalvostoon, tätä nyt epäiltiin.

Silmätautien erikoislääkäri tutki Caritan silmää ja otti tarvittavia kokeita. Pää oli ruuvattu kuin höyläpenkkiin, hoitaja oli hetkeä aiemmin antanut hänelle silmätippoja jotka laajentavat pupillit. Lääkäri kiikaroi kuin avaruustutkija hänen sielunsa pohjukkaan, mitä sieltä löytyykään? Carita oli kauhuissaan, koska tiesi löydön ollessa positiivinen että se on hänelle negatiivinen. Silmä on läheisessä yhteydessä aivoihin ja sitä kautta olisi todennäköistä, että syöpä olisi levinnyt aivoihin. Silmätautien erikoislääkäri, joka oli erikoistunut silmäsyöpään katsoi Caritaa ja sanoi.

”Näyttää siltä, että se mitä pelkäsimme on hävinnyt. En löydä silmästänne mitään vikaa.” Jälleen Carita tunsi kuinka helpotuksen ja ilon tunne levisi hänen kehonsa läpi. Hetken kuluttua hänellä oli kuitenkin valtavan kokoinen möykky rinnassaan ja hän alkoi itkemään vuolaasti. Tunteiden vuoristorata ei kuulu niihin kaikista hienoimpiin asioihin, kun vastassa ovat elämän ja kuoleman kysymykset. Helpotus ja ahdistus, selvyys ei ollutkaan antanut selkeyttä. Lisää hämmennystä jo hämmennykseen. Carita ajatteli, että seuraavaksi hän soittaa Jorin psykiatrille. Töihin hänestä ei nyt ole, se on varma.


12.1. SYKSY

Tuuli puhalsi ulkona, lehtipuiden viimeisetkin kesän merkit lensivät tuulen mukana kohti maata. Niin, oli tullut syksy tai se oli jo loppumassa. Puut riisuuntuivat lehdistään, Iloset vaatteistaan. Iho painui ihoa vasten, kaksisuuntaista ja luulosairasta ihoa. Heillä oli hyvä olla, Iloset olivat löytäneet toisensa, Jori ja Carita. Sairaudet yhdistävät, jos ne eivät ole kuolemaksi.

Jori oli palannut illalla muutaman päivän lomalta, Pietarista. Hän oli lähtenyt matkalle yksin, koska Carita halusi jäädä kotiin miettimään asioita. Miettimään ja pohdiskelemaan, niin hän oli Jorille sanonut. Tosiasiasiassa hän kutoi vauvalle nuttua, ja halusi miettiä tulevaisuutta vauvan kanssa. Hän ja Jori olivat käyneet hedelmällisyystutkimuksissa ja Caritalta ei oltu todettu mitään estettä lapsensaamiseksi. Jorilta sen sijaan oli, siitiöiden liikkuvuus oli lähes olematon. Pariskunta oli kuitenkin päättänyt, ettei se saanut olla esteenä oman lapsen saamiseksi. Adoptio ei tullut kysymykseen, sillä heidän taloudellinen tilanteensa ei ollut niin hyvä. Taustat selvitettäisiin ja tulisi julki, etteivät he olleet virallisesti edes työkykyisiä – ainakaan tällä hetkellä. He olivat kummatkin sairaslomalla ja jatko toimeentulosta oli epävarmalla pohjalla, kun sairaslomaoikeus loppuisi pitäisi tehdä eläkehakemus. Tilanne ei näyttänyt mitenkään lupaavalta.

Kummatkin olivat nyt psykiatri Lomposen potilaita, vaikka Carita ja Jori pitiväkin itseänsä hänen asiakkainaan. Psykiatrin tehtävä oli heidän näkökulmastaan turvata jonkimoinen toimeentulo välivaiheessa, jossa he elivät. Elämä oli muuttunut, he kummatkin olivat nyt syrjässä työelämästä. Se oli omalla tapaa valinta, valinta hyväksyä tietty leima ja sitä kautta mahdollisuus olla erossa siitä mitä tässä yhteiskunnassa arvostetaan. Luulosairas kehitti itsellensä sairauden, jota hänellä ei ollut. Kaksisuuntainen oppi ensin masentumaan, internetin opastuksella. Lääkäri ohjasi hänet hypomanian saloihin.

Kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää, sillä Jorilla ja Caritalla oli suunnitelma. Suunnitelma oli käynnistynyt siitä hetkestä, kun he olivat tehneet päätöksen lapsenhankinnasta. Palattuaan Pietarin matkalta Jori kertoi tarkkaan matkan aikana syntyneet uudet mahdollisuudet suunnitelman toeuttamiseksi. Carita oli hetken hiljaa Jorin lopettaessa selvityksensä. Hän otti laatikosta valmiiksi kutomansa sini-punaisen nutun, sini-punaisen, koska ei ollut osannut päättää sen väriä, ja vastannut Jorille myöntävästi. Nyt he nukkuivat ja näkivät unia, unia jotka kenties vielä toteutuisivat. He näkivät samaa unta, toisistaan tietämättä. Unessa oli kahden sijasta neljä.

Vaaleanpunainen Mercedes jatkoi unessa kulkuaan ja Jori löysi Caritan sormen. Pujotti siihen platinasormuksen, jossa oli iso timantti. Caritan silmät olivat kirkkaat ja niistä kuvastui pohjaton rakkaus Joriin ja Pietariin, joka istui äitinsä vieressä turvaistuimessa. ”Elämä on ikuista. Raha on vain rahaa, rakkaus on tärkeintä – vaimoon ja itseen”, Jori ajatteli ja lisäsi, ”Pietariin ja isään”.

”Vilkku päälle ja menoksi!”, sanoi Jori pontikkatehtailija Vileenille, joka toimi pariskunnalle kuljettajana. Ville hymyili takapenkkiläisille ja katsoi rakkaus silmissään Pietaria ja kuiskasi vastauksen. ”No, paskaakos tässä. Mennään sitten. Viedään poika kotiin.”


12.1. PIETARIN MATKA

Jori oli lähtenyt matkalle miettimään asioita, niitä yhteisiä keskusteluita joita hän oli Caritan kanssa käynyt. Sitä, miten tärkeä asia Caritalle oli oma lapsi. He olivat päätyneet tutkimaan, kummasta lapsettomuus johtui ja kuten jo edellä selvisi syynä oli Jorin siittiöt. ”Laiskoja siittiöitä, tulleet varmaan isäänsä.”, Jori puhahti, ”mutta jos ei omat juokse niin sille sitten tehdään jotain.” Näin oli päätetty, suunnitelma oli saattaa Carita raskaaksi toisen miehen siemenellä. Se oli oikeus ja kohtuus Caritaan ajatellen ja Jorille kyseessä ei ollut kuin tekninen probleema. Tämän probleeman ratkaisussa hän halusi olla itse mukana, jotta hän voisi lapsen hyväksyä omanaan. Tämä oli mahdollisuus myös Jorille ja mustasukkaisuudelle ei ollut nyt tilaa. Toimintasuunnitelman perusta oli selvä ja lähitulevaisuudessa se täydentyisi kolmannella tekijällä.

Matka Pietariin alkoi aikaisin aamulla Riihimäen rautatieasemalta. Junamatka meni pituudestaan huolimatta nopeasti. Junassa oli hyvin kansainvälinen tunnelma, matkustajia oli joka puolelta maailmaa. Jori tunsi jälleen elävänsä, elämä kuljetti häntä kohti entistä Leningradia. Hän hengitti syvään, maisteli ilmaa. Koska kyseessä oli VR:n paikallisjuna, sen ilmastoinnissa olisi ollut toivomisen varaa. Vainikkalassa juna seisoi puolisen tuntia, samoin kuin Viipurissa.

Venäjän puolelle mentäessä maisemat muuttuivat radikaalisti, talot olivat varmasti samassa kunnossa kuin sotien aikaan Suomen omistaessa maat. Käytävän toisella puolella vastapäätä Joria istui tutunoloinen mies. Mies oli Joria kenties kymmenen vuotta vanhempi, hieman humalassa. Jori oli sivusilmällä katsellut, kun tämä oli ottanut povitaskustaan taskumatin ja irvistänyt nielaistuaan. Nyt mies jälleen oli juomassa ja huomasi Jorin katselevan häntä.
”Niin maanperusteellisen hyvää,” sanoi mies ja heilautti kädessään olevaa taskumattia, ”otatko?”
”No, kai sitä hieman voisi”, sanoi Jori, ”kun kerran lomamatkalla ollaan.”
”Miltäs maistuu?”
”Ei hassumpaa, Whiskiä?”
”Ei tai joo. Ihan miten vaan. Whiskin maku, mutta ei luonne.”, Mies otti taskumatin takaisin itselleen ja saatuaan sen takaisin povitaskuunsa ojensi käytävän ylitse kätensä. ”Minä olen Vileenin Ville, ’Vilkuksi” ovat haukkuneet. ”Siinä on whiski-esanssi, loput voit arvata.”
”Jori. Jori Ilonen.”, samalla hänen katse kiinnittyi Villen nenään. Ville huomasi katseen ja sanoi. ”No, palomestariksikin minua kutsutaan.”
”Oletko?”
”No en, minulla on palo nyt ainoastaan naisiin. Pietarissa on hyviä tyttöjä, jotka laittavat veren kiertämään vanhemmaltakin mieheltä. ’Olga, Olga rakkaus tai kuolema, hahahahahaa’. Eikös ollut hyvin laulettu?”
”Perästä kuuluu...”, sanoi Jori , ”...olen nimittäin hieman sitä mieltä, että noissa venakoissa voi olla riskinsä.”
” Totta puhuu. Tiedetään, uskotaan ja uskoa mitataan.”
”Tunnut hyvältä äijältä, ollaanko me joskus tavattu?”
”Jos ollaan tavattu, niin silloin minä olen ollut varmaankin humalassa tai ala-asteella. Ja jos ottaa ikäeromme huomioon, niin ala-aste on poissuljettu vaihtoehto. Se ei ole ihan tavatonta, tuo humalassa olo, sillä joskus nämä kuurit ovat aika pitkiä. Nytkin oli kyllä korkea aika päästä pois kantturoita hoitamasta, ryyppäminen käy työstä kun koettaa tehdä samalla töitä. Mutta nyt poika, nyt lomaillaan!”
”Kantturoita?”
”Niin. Minulla on lehmätila, kymmenen lypsävää ja siinä on kyllä yhdelle miehelle naisia. Tissit ovat suuret ja muhkeat, ja katseet ovat pelkkää kultaa. Onneksi tosiaan pääsin hieman lepäämään, maatalouslomittajan saaminen on kiven alla.”

Asuimme Hotel Kievskajassa kaupungin laidalla, lähellä Ligovski Prospectin metroasemaa. Matkanjärjestäjä oli löytänyt varmaankin edullisimmasta päästä majoituksen, mutta eipä tuo matka paljoa kustantanutkaan. Jori ja Ville tutustuivat Pietariin yhteistuumin, metrolla ajeltiin, monet ravintolat ja museotkin tuli kierrettyä. Ville oli aiemminkin ollut Pietarissa ja toimi matkaoppaana.
Hänellä oli aivan mahdoton viinapää ja hän kertoi Jorille laveasanaisesti koko elämäntarinansa näinä neljänä vuorokautena.

Villellä ei ollut perhettä, yksikseen asusteli ja jälkikasvua oli yksi aikuinen poika. Poika ei tosin ollut hänen nimissään, vaan hän oli luopunut isyydestään pojan ollessa kaksivuotias. Tuo nainen, Tiina Tikkanen, oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Tiina oli kuitenkin pian löytänyt myös elämänsä rakkauden ja tämä uusi mies oli halunnut adoptoida pojan itselleen. Ville oli miettinyt, että kaippa se pojalle sitten oli parhaaksi. Sovittu oli, että pojalle ei kerrota mitään Villestä ja Ville ei tapaa poikaansa. Näin oli toimittu, mutta Villeä asia oli varsinkin viime aikoina alkanut vaivaamaan. ”Kyllä minä olin tyhmä, kun annoin poikani toisen nimiin!”
”Kyllähän sinulla vielä on mahdollisuus isäksi hankkiutua.”, lohdutteli Jori.
”Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, sinun iässäsi se varmaan olisi vielä mahdollista. Kuka tällaisen juopon huolisi? En minä ainakaan.”
”Juopottelun voi lopetaa, vai mitä?”
”Jos minä lopetan juopottelun alkaa kuules tontut soittaa balalaikkaa Suomessakin. Siitä ei tule mitään, minut on viety monta kertaa deliriumin kourissa katkaisuhoitoon. Viikko hyvää ruokaa, Risolidia ja Diapanmia, B-vitamiinia perseeseen ja sitten kotiin. Siinä se. Sitten sinnitelen kuukauden tai kaksi ja rupeaa ne kantturat vituttaan. Juovuksissa niille voi jutella, selvinpäin se tuntuu jotenkin hullulta. Kuvittele nyt, jutella lehmälle elämästään. Lehmälle, joka katsoo isoilla ruskeilla silmillään sinua ja sanoo ’muu-tu”.”
”Minä tapasin kerran, ollessani taksinkuljettaja, erään savolaisen päihdelääkärin. Hän oli sitä mieltä, ettei vieroitus alkoholista niin kummonen juttu ole. Hän piti tuota lääkevieroitusta aika riskaapelina ja huonona juttuna.”
”No, olipa siinä aikas päihdelääkäri kun tuollaisista asioista jutteli taksikuskille.”
”Arvaappas mitä? Tämä päihdelääkäri vietti pitkiä viikonloppuja Tampereella, muka seminaarissa. Oma firma maksoi taksiajelut ja mies veti viinaa kuin sieni. Hän kertoi minulle, miten hän juomisen lopettaa.”
”Älä. Aikas kaksinaamainen päihdelääkäri”, myhäili Ville, ”ja hän siis lopetti juomisen ihan ilman lääkkeitä?”
”Joo. Tai sanotaan, että hän käytti jotain joka minun oman kokemukseni mukaan on parasta lääkettä.”
”Minä en kyllä ainakaan mitään huumeita käyttäisi!”
”Kuka huumeista on puhunut? Alkoholilla hän viinasta eroon pääsi.”
”Kerro tarkemmin.”
”Sovitaanko, että kerron katkaisukaavan ja sitten teet minulle palveluksen. Se palvelus on kuitenkin aika suuri, mutta siinä voisi olla molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.”
”No, paskaakoos tässä. Tehdään sitten niin.” He katsoivat toisiaan pitkään silmiin ja kumpikin tiesivät, että miehen sanaan voi luottaa. Tätä pitää juhlia, päätti Ville. Hän nosti kättään ja tarjoilija saapui tuoden vodkaa. Samalla hän tilasi itselleen ja Jorille venäläisen aterian.

Venäläinen keittiö on tunnettu kaviaaristaan, sillistä ja smetanasta, blineistä sekä keitoista. Leipä kuuluu tärkeänä osana venäläiseen ruokapöytään. Alkupalana Jorille ja Villelle tarjoiltiin zakuskia ja sitten tuotiin pöytään borssi - punajuurikeitto. Pääruokana oli saslik-vartaita ja niiden kera blinejä eli tattariohukaisia ja piirakoita, sekä suolaisia että makeita. Ruokajuomana oli kotitekoista olutta, sekä vodkaa snapseina. ”Pitää syödä ja juoda hyvin, kun kerran ollaan melkein sukulaisia.”, Ville sanoi hymyillen. Jori tyytyi nyökkäämään suu täynnä ja nikkasi silmää.

Aterian päätteeksi sovittiin, että sopimus virallistettaisiin vasta, kun Jori on puhunut Caritan kanssa. Kummatkin näkivät elämässään nyt aivan uudenlaisen tavoitteen ja kun he saapuivat takaisin hotellille ja huoneisiinsa kumpikin valvoi vielä pitkään miettien miten elämä voi joskus olla yllätyksiä täynnä.


14.1. KYLÄKAUPALLA

Ville ajoi mustan Mercedes-Bentzin kyläkaupan pihaan. Kyläkauppias oli tauolla poltellen tupakkia. Ville pysäköi ja nousi reteesti autosta.
”Terve, mitä isäntä. Olet vaihtanut Ferrarisi oikein sakemanniin.”
”Joo, Ferrarin hinnalla sain saksalaisen. Uusi Punto olisi maksanut saman kuin tämäkin, tosin onhan tämä jo 17-vuotta vanha. Kuitenkin uutena tämä oli parasta mitä rahalla sai, taitaa kyllä olla vieläkin. Antaa todella hienon kyydin.”
”No, ei uskoisi niin vanhaksi autoksi! Olisin veikannut korkeintaan puolet tuosta iästä. Perkele, siinähän on nahkapekit ja kaikki.”
”Eikä siinä kaikki”, naureskeli Ville, ”tässä on kuule nokalla mäyräkoira.”
”Mikä? Mäyräkoiria kuule saat tuolta kaupanpuolelta ja kennelistä.”
”Eiku, ihan totta. Katsos kun moottori on kaksitoista sylinterinen.”
Kyläkauppiaan silmäterät laajentuivat ja hän naurahti. ”Voi olla, että siellä on mäyräkoira, mutta paljonko siinä on hevosia?”
”Kuuden litran edestä eli 394 kappaletta.”
”Jukolauta! Susta tuli sitten kerralla hevostilallinenkin. Mutta mennääs kaupan puolelle, täällä rupeaa tulemaan kylmä.”
Ville ja kauppias menivät sisään ja Ville alkoi keräämään tavaraa kahteen koppaan.
”Löytyykö sinulta pilttiä?”
”Siellä sitä on, toinen hylly vasemmalta. Jos saan kysyä, niin mitä sinä piltillä teet? Perheetön äijä. Poikasihan on jo aikamies.” Ville oli joskus humalapäissään kertonut kauppiaalle elämäntarinaansa ja pojastaan siinä sivussa.
”No, kun pojan perhe tulee käymään ensi viikolla. Täydentelen hieman varastoja.”
”Hienoa, että poikasperhe on alkanut pitämään sinuun yhteyttä!”
”Niin on. He muuten muuttavat luokseni, joten en ole kauaa enää yksineläjä.”
”Jaahas, siksi siis rakennutit sen uuden talonkin. Komea onkin!”
”Siksi se tuli laitettua, totta. Paappa asustelee yläkertaa ja poika perheineen alakertaa. Näin on suunniteltu.” Ville toi tavarat kassalle ja pakkasi ne kauppiaan antamiin kasseihin.
”Kasseista en ota mitään, ne on tämän kaupan bonusta”, kyläkauppias sanoi hieman katkerana koko bonuskortti-järjestelmää kohtaan. ”On se hyvä, että on omalla kylällä vielä väkeä, jotka ymmärtävät kyläkaupan päälle. ”Ota nyt vielä mäyräkoira?”
”No, laitetaan vielä sekin. Onpa sitten seuraa toinen toisistaan, vaikka kyllä tuo toinen koira tuppaa vain juomaan.”, Ville sanoi vakavana pilke silmäkulmassaan. ”Täytyy tässä kiirehtää, pitää viedä tuo auto vielä maalattavaksi tänään.”
”Mitä sitä maalaat! Sehän on upean musta.”
”Niin mustakin, mutta poika tykkää vaaleanpunaisesta.”
Kauppias pyöritteli päätänsä ja mietti, että palomestarilla taitaa olla aika lapsekas poika.
”Sano sille pojalles, että muistaa ulkoiluttaa sitä mäyräkoiraa. Sille sen taisit ostaa?”
”Jep. Sanotaan.”

Taide

Taide näkee itkevän nuken,
elollistaa sen.
Tuntee puun ja kiven sielun,
sammalen tuoksuvan viestin.

Tekee tarinan,
joka on yhtä totta kuin tämä elämä.
Poraa mieliin reikiä, silmät imevät poran.

Vie pois todellisuudesta tästä,
todellisuuteen toiseen.
Uniin, kuviin jotka ovat yhtä ja kaikki - totta.

Rakkaus tarvitsee Rakkautta,
se on taidetta.

Eleganssi

Lieri, huivi ja satiini.
Nupunahka ja ruusuke.
Niiaus, käsisuutelu ja siveys.
Oikea tyyli.

Rakkaus tarvitsee eleganssia,
eleganssi kun arvostaa valoa.

Laulu

Kohti Aurinkoa

Mä ajan tietä mustaa pitkin,
sataa solkenaan, eikä ole mulla edes kitaraa.

Pysähtyä voi en edes jaloittelemaan, kun ei ole edes satikkaa.

Päämäärää, en vielä mä nää, mutta illan tullen luonasi taas oon.
Sivun käännän uuden ja katson maailmaa, alkaa aurinko taas pian helottaa.

Mä mietin usein miksi niin moni "maassa" täällä on,
onks merimies koskaan onneton?
Sivun käännän uuden ja katson maailmaa, alkaa aurinko taas pian helottaa.

------------------------------------------------------------------------------------

Matkan varrella on mukavia lauluja, jotka laittavat elämän tanssittamaan tanssijaa.

Mistä pidät eniten?

Jahas, muutama tulos on ilmestynyt. No, leikkimieltä aina tarvitaa ja tietoisuutta. Kyselyn tarkoitus on kiinnittää huomionne yksinkertaisiin muotoihin, nimeämättä niitä. Testin toinen vaihe tulee tässä: Ota tyhjä paperi ja kynä, piirrä siihen ihminen käyttäen näitä muotoja; ympyrä, kolmio tai neliö. Saat käyttää kymmentä muotoa, muista, vain kymmentä. Laske sitten montako ympyrää, kolmiota tai neliötä piirrustuksessasi oli. Kerron vastauksen myöhemmin, kaikilla on oma merkitys, käytetyllä lukumäärällä ja muodolla. Haluan kiittää tästä leikkimielisestä tehtävästä minun hyvää nauravaista, ihanaa ystävääni. Hänen naurussaan elää ilo, vaikka elämäntilanne olisi joskus hankala. Hän laittaa itsensä peliin, tekee itsestään huumorin kohteen! Hän on antanut elämäni "matkalla" paljon huumoria ja rakkautta. Kiitos MK!

Moraali ja etiikka

Moraali, käyttäytymissääntöjä. Näkyvää.
Etiikka on enemmän, vaatii tunnistukseen hämäräadaptaation.
Sisältää hyvän ja pahan.
Eettisyys ja epäeettisyys virtaavat persoonassa, jonka itse luon.

Virta koostuu arvovallinnoista ja ajattelumalleista sekä egon rakenteesta.
Tekojeni vaikuttimista sekä tapojeni jäykkyydestä.
Eettisyyteni tai epäeettisyyteni verhoutuu moraalin taakse,
tarkkaamattomuutesi suojelee pahaa ja mitätöi hyvää.

Maailma tarvitsee meitä kaikkia, muuten meillä ei olisi mahdollisuutta valintaan eikä kolikolla olisi kääntöpuolta. Ei olisi toivoa eikä muutosmahdollisuutta.

Jokainen, ajatteleva ja ajatteluun kykenevä.
Haluaa tai ei, kun vaihtoehto on esitetty, tekee valinnan.
Ja moraaliton ei välttämättä ole epäeettinen -
vieraantunut vain; erakoitunut tai yksin ihmisten keskellä.

Kun tarkoitus on hyvä niin teko on kaunis

Subjektiivisesti ajatellen teko voi olla hyvä, mutta jos teon tekijällä on hyvin vahva egoistinen rakenne mielensä ympärillä, päädytään Auschwitzin kaltaisiin hirmutöihin. Toisaalta, jos egonrakenteet ovat heikot tai niitä ei olisi lainkaan, teolla ei olisi mitään muuta kuin hyvät seuraukset toteutuessaan. Objektiivinen teon tarkastelu ajaa monesti subjektiivisen ajattelun ohi. Mutta onko se oikeampi tapa todentaa tekoja ja kategorioida ne hyviin ja pahoihin? Objektiivisuudessa on aina demokratian äänenpaino, joten se ei voi yltää koskaan subjektin tasolle. Minä on subjekti ja me olemme on objekti. Niin se on, mikä on niin on.

'Pienen' pieni esimerkki; Ollessani pikku-poika, nelivuotias, ostin rakkautta äidiltäni. Asuimme pienkerrostalossa, jossa oli mahdollisuus saada pieni puutarhapläntti pienelle kasvi- tai kukkamaalle. Ihastelin kukkia, joita siellä kasvatettiin. Poimin yhden penkin tyhjäksi auringon kukista ja vein ne ylpeänä äidilleni, siinä toivossa, että hän ilostuisi. Äiti ei kuitenkaan ollut kovin iloinen, olin "varastanut" naapurin tädin kukkaset. Mieleeni tuli, että nyt äitini antaa minulle rukkaset...

Kun tekijän tarkoitus on puhdas ja hyvyyttä täynnä, jos ei ole tietoa laista ja säännöistä, eikö teko kuitenkin ole kaunis? Tunne tuli, tunne virtas pois - oi, miksi lapsi en enää ois...Siinä pähkinää purtavaksi, lapsen viattomuus, onko se tietoisuuden portti uus.

Facebook

Minä olen tullut siihen tulokseen, että facebookissa ihmiset luovat itselleen ihanne- identiteettiä. Identiteettiä, joka kuvastaa heidän ihanneminäänsä. Olen kuitenkin havainnut, että jotkut ovat siellä ihan aitojakin, en tuomitse, en arvostele, kunhan totean.

Minulla on yksi hyvä ystävä, jonka ihanneminään en sovi. Olen lähettänyt hänelle kolme viestiä, joihin en ole saanut vastausta. Ihanneminä, joka ystävälläni on, ei minua halua ihanneminänsä kaveriksi. Viimeisessä, kolmas kerta toden sanoo, viestissäni kirjoitin hänelle: ”Kaverinsa saa valita, ystäviään ei.” Se kuvaa mielestäni facebookkia ihan realistisesti.

Facebook on keräilyharrastus useille, varsinkin nuoremmille ihmisille. Kerätään kavereita, mutta ei ystäviä. Montako keräilymerkkiä sinulla on? Minulla on 149, jaa, sinulla on vasta 49. No, tätä on harrastettu vuosisatoja. On kerätty kiviä, käpyjä, tulitikkuaskin etikettejä, tyhjiä pulloja, kelloja, tyttö- ja poikaystäviä, korkkaamattomia neitsyitä ja vielä aika yleinen harraste – rahaa. Nyt siis kavereita, niitäkin on mahdollista harrasteen omaisesti kerätä. Voi tätä maailmaa, ja sen hulluutta. Totean vaan, en arvostele, en tuomitse.

Kasvokirja on vanha keksintö, niin kauan kuin ihminen on ollut, niin kauan on kasvoja luettu. Jo ennen kuin oli edes kirjoitettua kieltä, ihmiset lukivat toistensa kasvoja. Lukemattomia kasvojakin on ja oli, sillä jotkut halusivat ja haluavat yhä eristäytyä. Siitä varmaan on peräisin tirkistely, erakkoakin on voitu käydä lukemassa hänen tietämättään. Nyt on oiva mahdollisuus käydä tirkistelemässä facebookissa, ns. sosiaalisia ihmisiä. Mutta onko netissä oleva sosiaalisuus aitoa? Onko se ihanneminä todellinen? Minä olen havainnut, että monesti ihmiset ovat aidosti erilaisia facebookissa kuin kohdatessa kasvoista kasvoihin. Mutta kumpi minä siellä on se aidompi ja kumpi ihanne? Se joka olet, vai se joka haluaisit olla?

Tietty ikäluokka, keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ihmiset eivät kovin helpolla lähde tällaiseen mukaan. Facebook, sen he mieluusti vaihtavat aitoon vuorovaikutukseen. Mutta he ovatkin aikansa lapsia, he ovat oppineet arvostamaan sitä mitä oli ennen. Ovat oppineet, että avoimuuden sijasta kannattaa olla varuillaan uusien innovaatioiden suhteen. Siinä puhuu sen ikäluokan minä, joka ei ole valmis kohtaamaan muuta kuin aidon, olemassa olevan ihmisen. Tietokone tekee heidän maailmassaan ihmisestä robotinkaltaisen luomuksen, jonka syvin itse on panssarin alla. Tiedä häntä, kuka on oikeassa. Ikä vaikuttaa, harvassa kuitenkin ovat ne rohkeat, jo elämänkokemusta kerryttäneet ihmiset tuossa foorumissa.

Summa summarum. Tietotekniikka on tehty meille avuksi, hyödyksi, huviksi ja turmioksi. Kyllä ihminen tekee valinnan ihan itse, miten tekniikkaa käyttää.

1.9. Kunto nousee

Jori oli ollut todella aktiivinen, vaikka olikin vain kotona. Hän nautti laittaa kotia kuntoon, hän oli löytänyt itsestään aivan uuden puolen. Hän piti ruuanlaitosta, siivoamisesta ja arki oli alkanut maistumaan hyvältä. Hän oli alkanut lueskelemaan ja osasi nähdä asiat selkeämmin kuin ennen. Virallisesti hän oli sairas, masentunut ex-taksikuski, joka ajoi nyt ”vihreillä”.

Jori oli pyytänyt isännöitsijältä luvan tapetoida olohuoneen seinät uudelleen ja tähän isännöitsijä oli myöntynytkin. Työpanoshan ei maksanut mitään, joten se oli edullinen tapa ehostaa pääomaansa. Isännöitsijä tiesi, että Jori oli kätevä käsistään. Hän oli todennut asian tämän kevään kuluessa, kun Jori oli entisöinyt joitakin huonekaluja itselleen talon alakerran askarteluhuoneessa. Kaiken lisäksi Jori oli alkanut käymään lenkillä ja uimassa. Hänen kuntonsa alkoi olla hyvä, 40-vuotiaaksi mieheksi erinomainen. Parin kuukauden kuntokuuri oli tuottanut tulosta ja se oli pakko jokaisen myöntää.

Astuessaan psykiatri Raimo Lomposen vastaanottohuoneeseen Jori hymyili mielessään. Hän tunnisti psykiatrin auton terveyskeskuksen pihalla ja havainto, jonka hän oli autosta tehnyt oli piristävän humoristinen. Nyt kuitenkin hymy loitolle, ajatteli Jori ja tervehti Lomposta.
”Moi!” Lomponen ojensi kätensä ja he kättelivät, jonka jälkeen Jori istuutui Lomposen osoittamalle tuolille.
”No, miten on mennyt?”, Lomponen kysyi.
”Ei tässä mitään kummenpaa, olen puuhaillut kaikenlaista.” Jori kertoi olleensa aktiivinen ja sanoi, ettei kenties enää ole ihan niin masentunut. Samalla hän kuitenkin painotti, ettei siitä huolimatta ollut vielä päässyt kovinkaan hyvään lopputulokseen tulevaisuuttaan ajatellen. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään käsitystä jatkostaan, elämä maistui muttei antanut maistiaisia tulevaisuudesta. Masentunut ilme toimi niin kuin Jori halusikin, mutta hän oli niin täynnä hyvää oloa ettei Lomponen voinut olla kysymättä.
”Oletko saanut nukuttua?”
Jorin oli turvattava jatkossakin toimeentulonsa ja muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin Kelan tarjoama päiväraha, siihen hän nyt tarvitsi Lomposen sairaslomatodistusta. Hän mietti hetkisen ja päätyi vastaamaan.
”No, olen ollut pirteämpi. Nukkunut olen tosin hieman vähemmän, mutta se kai on aivan luonnollista kun ei ole työvelvoitetta. Olen aika paljon, niin kuin sanottu, tehnyt kaikkia juttuja joita ei aiemmin tullut tehtyä”.
”Hmmm, tuota, tämä vaikuttaa hieman erikoiselta aktiivisuuden nousulta. Tunnut käyvän ylikierroksilla”. Jori myönsi, että onhan hän ollut aktiivisempi. Kieltämättä. Mutta se on tuntunut ihan hyvältä. Kertoessaan kaikesta mitä hän oli tehnyt ja miten elämä tuntui ihanalta Lomponen kutristi silmäkulmaansa.
”Tuo kaikki viittaa nyt siihen, että lääkitys on tehonnut. Mutta minusta tuntuu, että sinulla on kenties mieliala noussut jo liikaakin. Sinulla saattaa olla hypomania. Tässä voi olla nyt riskinsä, hän sanoi”.
”Miten niin? Hypomaniako? Mitä riskejä? Eikö ole hyvä, että olen löytänyt elämääni kaikesta huolimatta mielekkyyttä?”
”Joo, kyllä se on hyvä asia. Mutta ottaen huomioon tilanteesi, se ei ole realistista. Luulenpa, että määräämäni lääkeannos nyt puolitetaan, ja että sairaslomaa jatketaan ainakin kolmella kuukaudella ja seurataan tilannettasi”. Lomponen ajatteli, että kenties tässä on kyse kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Pahalta näyttää, hän ajatteli ja sanoi että ei tässä ole mitään hätää.
”Syöt lääkkeesi ja tulet vastaanotolleni jälleen kahden viikon kuluttua”. Hän antoi Jorille sairaslomatodistuksen ja he kättelivät.
Ovelta Jori vielä sanoi, että tohtorin auto taitaa olla turvallisimmasta päästä.
”Miten niin?”
”No, kun katsoin että sen ikkuna oli auki ja autossa oli kännykkä jätettynä koelautaan."
”Voihan..., pitääkin mennä käymään siellä. Kiitokset”.
Jori ei kuitenkaan maininnut, että puhelin oli soinut hänen tullessaan ja että se juuri oli herättänyt hänen mielenkiintonsa psykiatrin autoa kohtaan. Kurkistaessaan avoimesta ikkunasta, hän oli nähnyt puukon kiinnitettynä tuppeensa kujettajan puoleiseen ikkunan tukipilariin. Kaikenmoisia hulluja, oli Jori ajatellut, ja hymyillyt jatkaen ajatusleikkiään. ”Olisi tuossakin miehessä kollegoilla ihmettelemistä. Turvallisuus ennen kaikkea.”


1.10 TULOKSET

Caritan taannoinen oivallus elämäntarkoituksesta oli kuin unta, jonka hän oli nähnyt. Pelko oli vallannut hänen mielensä ja tunteet, joita hän ei tunnistanut väreilivät hänen kehossaan. Hän koitti päästä niistä eroon kieltäen omassa itsessä tuntuvat epämiellyttävät tuntemukset. Häneen astui pelko siitä, että kaikki onkin loppumassa, kun hän oli jo tuntenut jonkin tarkoituksen astuneen elämäänsä. Kävely vailla päämäärää, aistien terävöityminen ja oivalluksen riemu omasta kaksinaisuudesta oli menettänyt uutuudenviehätyksensä mitä enemmän hän oli asioita miettinyt. Jotain, jotain ihanaa oli tapahtunut, mutta ikäänkuin se olisi ollut vain kangastus. Jotain, jota oli tapahtunut, aivan kuin jollekulle toiselle. Mutta nyt hän tunsi olevansa jälleen hereillä, hän tunsi kuolemanpelon ja hän toivoi olevansa terve. Hän kaipasi selvitystä. lääketieteellistä dokumentointia omasta tilastaan. Hän halusi kuulla totuuden, ja nyt hän sen pian saisi kuulla.

Osastonlääkäri oli määrännyt Caritan tutkimuksiin. Caritalta oli otettu laaja verenkuva ja hänen oireensa oli kirjattu tarkkaan ylös. Häneltä oli tutkittu rinnat, kohtu ja kaikki mahdollinen mitä tässä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Hän oli saanut puhtaat paperit, häneltä ei voitu todentaa mitään poikkeavaa. Hän oli terve kuin pukki, jos voidaan käyttää tällaista ilmaisua kun kyseessä on kuitenkin viehättävä nainen. Carita oli helpottunut, mutta kuitenkin ahdistunut. Hän oli ollut varma, ettei kaikki ollut kunnossa. Mikä oli ollut se näky, jossa hän oli ilman silmiä. Jotain on jäänyt varmasti huomaamatta! Ei ole mahdollista, että sellainen näky tai ennakkoaavistus voisi olla tarkoitukseton. Vai oliko se ennakkoaavistus minulle viestinä, jotain pitää nyt muuttaa. Mutta mitä minun pitää muuttaa elämässäni? Hän mietti hetken tuota oivallustaan, jonka oli kokenut. Hautasi sen samantein mielestänsä ja alkoi menettää uskoansa tutkimustulosten luotettavuuteen.

Kuoleman läheisyys oli ollut käsinkosketeltavissa tänä aikana jolloin hän oli odottanut tutkimusten tuloksia. Hän oli jo alistunut kuolemaan, nyt hänelle kuitenkin näytettiin mustaa-valkoisella siitä, että hän olikin luulosairas. Luulosairas sairaanhoitaja, jonka seuraava tutkimus-kohde onkin korvien välissä. Vaikka hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen löydöksestä tai sen puuttumisesta, hän oli tyytymätön! Kuolemakin tuntui Caritasta paremmalta vaihtoehdolta kuin se, että hän olisi luulosairas. Lääkäri oli antanut näin ymmärtää, kun hän kysyi onko jokin asia muuttunut elämässäsi? Kenties tähän on jokin muu kuin somaattinen selitys?

”Olisitko valmis puhumaan siitä ammatti-ihmisen kanssa?”, oli lääkäri juuri äsken häneltä kysynyt. Carita loukkaantui lääkärin ehdotuksesta, että hänen pitäisi mennä juttelemaan asiantuntijan kanssa! En ole mikään hullu, oli Carita huutanut äänettömästi ja se oli kuvastunut hänen silmistään. Lääkäri katsoi häntä silmiin ja sanoi.

”Hetkinen, mikä tuo on?” Hän katsoi Caritan vasemmanpuoleista silmää lähemmin ja havaitsi ikäänkuin ruukunsärönmallisen poikkeaman iiriksessä. Hän sanoi, että kaikkia tutkimuksia ei kenties ole vielä tehty. Carita luhistui istumaan tuolille, josta vain hetkeä aikaisemmin oli pompahtanut seisomaan, kyyneleet alkoivat virtaamaan hänen silmistään.

1.8. Kevyttä lyijyä

Vaaleanpunainen Mercedes jatkuu...

Carita käveli kohti bussipysäkkiä ja hän tunsi jokaisen askeleensa uppoutuvan asfalttiin. Talvella, kun oli lumisohjoa ja painavat saapikkaat kävely oli ollut kevyempää. Nyt, kun oli kesä ja kevyet avokkaat jalassa jalat tuntuivat lyijynraskaalta. Asfaltti oli kuin magneetti, joka veti hänen jalkojaan puoleensa. ”Mitä tämä oikein on?”, ajatteli Carita, kun hän pysähtyi lepäämään ja tasoittamaan hengitystään. Minun on puhuttava osastonlääkärin kanssa tästä tilanteestani, kaikki ei nyt ole kunnossa! Samalla hän tunsi vastustamatonta halua sulkea silmänsä ja pimeyden sijasta hän näki itsensä sairaalavuoteessa ja ympärillään tuhansia valkoisia ruusuja. Häntä pelotti, ei niinkään se mitä hän näki, vaan se mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt silmiään, koska hänellä ei niitä ollut.

Ahdistus puristi hänen rintaansa ja tuntui, ettei hän saanut ilmaa. Hän tunsi huimausta ja jonkinlaista outoa keveyden tunnetta. Keveys, joka hetki sitten oli ollut kuin lyijyä hänen kehossaan valui päästä alas kohti hänen jalkojansa. Hän tunsi heikotusta ja hänen oli laskeuduttava kyykylleen kävelytien reunaan. Hän näki asfaltin ja nurmikon välisen viivan kahtena ja tarkensi katsettaan.
Kaksoisnäky palasi yhdeksi ja hän tunsi voimiensa hieman palaavan. Carita mietti, että mikä olikaan tämän elämän tarkoitus? Sekö, että kuolen kävelytiellä matkalla töihin? Tarkoitus! Oiko se hänen elämänsä tarkoitus! Vai oliko sitä hänen elämässään lainkaan? Minä en kestä olla enää itseni kanssa, jos tämä jatkuu! Hän kauhistui oivallukseensa, ajatus tuntui hämmentävältä. ”Minä en kestä enää olla itseni kanssa. Onko minua siis kaksi!? Olenko skitsofreenikko, kuten äitikin? Ei!!!

Carita kokosi ajatuksensa ja tunsi olonsa jo paremmaksi, kuitenkin olo oli sekavan selkeä. Aivan kuin hänelle olisi kerrottu jokin suuri salaisuus, jota ei kukaan muu voisi hänelle kertoa kuin hän itse. Salaisuus, joka ei ollut lainkaan salaisuus, vaan itsestäänselvyys. Yksinkertainen totuus, joka oli ollut häneltä piilossa koko hänen elämänsä. Vai oliko hän joskus lapsena kenties kokenut jotain samankaltaista? Hän oli varma, että oli. Silloin kun hänellä ei vielä ollut identiteettiä, joka tunsi nimen Carita. Silloin, joskus pienenä olin viisaampi. Mitä minä oikein ajattelen? Mitä minä oikein kuvittelen? Caritan ajattelu pysähtyi. Mieli luopui riistetystä itsenäisyydestään ja palautui hetkeksi sinne mistä se oli lähtöisin. Hiljaisuuteen ja äärettömyyteen. Ei ajatustakaan, mieli ei toiminnut lainkaan. Carita ei tajunnut ajankulkua, vaikka hän sen silti jossain taustalla tunsikin kulkevan omaa matkaansa. Hän oli siitä nyt irti. Tätäkö se on, kun löytää itsensä?

Carita nousi seisomaan ja lähti kävelemään eteenpäin. Hän käveli ohi bussipysäkin, johon hänellä alunperin oli matka. Hän jatkoi eteenpäin, vailla päämäärää. Pahasta olosta ei enää ollut jälkeäkään, hän nautti joka askeleesta jonka hänen jalkansa astui. Hän veti henkeä nenänsä kautta ja haistoi kesän ja kaupungin tuoksut voimakkaina. Ilmassa oli heinäntuoksua, kuuman asfaltin syvän öljyinen pienesanssi, pakokaasun seasta nouseva bensiinin leihahdus, parfyymin tuoksua, partavettä, mansikoiden kutsuvanmakea tervehdys mansikkakojulta. Maailma oli tuoksuja tulvillaan! Kaikella tuntui olevan tarkoitus ja kaikki tuntui olevan vain häntä varten. Kaikki oli loistavasti toteutettua, tässä maailmassa. Ja se kaikki oli tarkoitettu hänelle, meille kaikille.

Hän soitti lastenosastolle ja ilmoitti, ettei tule tänään töihin. Carita kertoi pahoinvointikohtauksestaan ja siitä, että haluaisi osastonlääkärin kirjoittavan hänelle lähetteen verikokeisiin ja kenties muihinkin kokeisiin. Sovittiin, että he tapaavat sitten kun Carita kykenee tulemaan töihin.
”Voit olla minun luvallani poissa tämän päivän, mutta jos tilanne pahenee niin mene terveyskeskukseen”. Carita kiitti ja lupasi tehdä ohjeen mukaan, jos olotila ei helpottaisi. Samalla hän toivoi, ettei se koskaan helpottaisi.

"Hubeja" on kahdenlaisia

Hubeja on kahdenlaisia, passiivisia ja aktiivisia. Passiiviset eivät prosessoi läpikulkevaa tietoa mitenkään. Ne vain ovat. Mieli ikäänkuin seisoo. Aktiivisissa hubeissa voi olla paljon lisätoimintoja, kuten reititystä,palomuuria ja muuta liikenteen ohjausta ja suodatusta. Mieli ikäänkuin juoksee ristiin rastiin varmistellen sivustansa, vilkuillen taakse ja eteen.

Kytkevä hubi voi ohjata liikenteen suoraan tiettyyn porttiin ja näin vähentää mielen rasitusta. Se toimii ikäänkuin oppaana. Hubin tarkoitus on nimenomaan parantaa mielen hallittavuutta ja luotettavuutta.

Hubeja voidaan myös liittää toisiinsa, jolloin saadaan vielä suurempi määrä mieliä samaan kasaan. Lähipiirissä olevat mielet pystyvät kommunikoimaan keskenään todella nopeasti, jos sisäinen tahti on sama.

Tutustu itseesi henkilöhohtaisten voimavarojesi kautta ja avulla

Henkilökohtaiset voimavarat -kaavake



HENKILÖKOHTAISET VOIMAVARAT

Turvallisuudentunne, itseluottamus ja elämän mielekkääksi tekevät tyydytyksen lähteet ovat hyvinvointimme kannalta tärkeitä seikkoja. Tämän lomakkeen tarkoituksena on auttaa selvittämään, millaisten asioiden varaan Sinä olet oppinut rakentamaan tunteen omasta turvallisuudestasi, arvostasi ihmisenä toisten joukossa ja elämisesi tyydyttävyydestä.

Lomakkeessa esitetään aluksi 50 mahdollista turvallisuuden ja itsearvostuksen lähdettä. Ihmiset eroavat toisistaan suuresti sen mukaan, mitkä nämä lähteet ovat. Sinun ensimmäinen tehtäväsi on käydä tämä luettelo huolellisesti läpi ja ympyröidä ne asiat, jotka omasta mielestäsi kuvaavat Sinulle tärkeitä seikkoja.

Kun olet merkinnyt jonkin itsearvostuksen, tyydytyksen tai turvallisuuden lähteen, pysähdy hetkeksi miettimään, miksi juuri se tuntuu Sinusta tärkeältä, ja kirjoita ajatuksesi erilliselle paperille. Tämä lisätieto nopeuttaa tutkimuksen etenemistä ja antaa vihjeitä mahdollista terapiaa varten.

Koska mikään tarjotuista vaihtoehdoista ei ehkä kuvaa Sinulle tärkeimpiä seikkoja elämässäsi, on lopussa varattu tila neljää lähdettä varten, jotka voit itse lisätä luetteloon.

On mahdollista, että et aikaisemmin ole ajatellut elämääsi tältä kannalta. Varaa siksi riittävästi aikaa vaihtoehtojen miettimiseen, jotta todella merkitset sellaisia lähteitä, jotka ovat Sinulle mielestäsi kuvaavia. Testissä ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Kun olet merkinnyt haluamasi vaihtoehdot ympyröimällä vastaavan numeron, voit pitää tauon ja siirtyä sitten sivulla 3 esitettyyn testin toiseen osaan.

Lue ensin kaikki osiot ainakin kertaalleen lävitse ennen kuin aloitat merkitsemisen. Näin voit valita ne, jotka todella tuntuvat puhuttelevan Sinua. Merkitse sitten vain ne.

MINULLE ON TÄRKEÄTÄ, ETTÄ.....


1. voin tuntea, että minulla on vielä riittävästi elinaikaa toteuttaakseni itselleni tärkeitä päämääriä

2. voin tuntea, että muut ihailevat kykyjäni ja saavutuksiani

3. olen perillä siitä, mitä toiset minusta ajattelevat

4. tunnen voivani kunnioittaa toisia ihmisiä

5. voin saada lapsia

6. voin herättää kateutta ja ihailua ulkonäölläni, tavaroillani ja kokemuksillani

7. voin säilyttää riippumattomuuteni ja vapauteni

8. näen toisten pikkusieluisuuden ja typeryyden

9. voin olla luonnon keskellä

10. kotini on siivottu ja komerot järjestyksessä

11. tunnen itseni päteväksi työssäni

12. pankkitilini on riittävän suuri

13. voin haaveilla uudesta työpaikasta/asunnosta/autosta/ulkomaan-
matkasta
14. olen suvaitsevainen ja anteeksiantava

15. olen varma, että en joudu ulkopuoliseksi

16. lyön kilpailijani laudalta taidoillani, älylläni tai sukupuolisella vetovoimallani

17. teen sitä mitä ajattelen toisten haluavan

18. teen typeryyksiä, jotta voisin varmistaa toisten hyväksymisen

19. pääsen hetkeksi irti perhesiteestäni

20. voin harrastaa…

21. toimin yhdessä muiden kanssa arvokkaan yhteiskunnallisen päämäärän hyväksi

22. tunnen itseni avuliaaksi ja huolehtivaksi ihmiseksi

23. olen sovussa kuoleman kanssa

24. voin tuntea oikeutettua suuttumusta vääryyttä, sortoa ja väkivaltaa kohtaan

25. tiedän toisten ajattelevan maailmasta ja elämästä samoin kuin minä

26. rukoilen usein

27. minulla on ystäviä

28. tunnen sisäisesti Jumalan läsnäolon

29. voin peittää sitä, mikä itsessäni on vialla

30. näytän hyvältä

31. nojaudun ihmiseen, jonka tunnen itseäni vahvemmaksi

32. kiellän itseltäni asioita, joista pidän

33. miellytän muita ja vältän kiistoja

34. olen aktiivinen ja toimelias koko ajan

35. tiedän, että saan toiset haluamaan minua sukupuolisesti/tai kiintymään minuun

36. joku ihailee puolisoani/lapsiani/rakastettuani/ystävääni

37. ajattelen juuriani ja syntyperääni

38. olen menevä ja menestyvä

39. hemmottelen itseäni (ruualla, pienillä hankinnoilla, huvituksilla jne.)

40. voin näyttää, ettei minun tarvitse toimia toisten odotusten ja tahdon mukaan

41. hallitsen niitä, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä

42. tunnen olevani seksuaalisesti puoleensavetävä

43. voin olla koskaan näyttämättä suuttumusta

44. olen vanhempieni/puolisoni/rakastettuni/lasteni rakastama

45. tunnen olevani itseriittoinen

46. saan toiset kiitollisiksi ja riippuvaisiksi itsestäni

47. tunnen olevani ihminen, josta useimmat eivät pidä tai jota hyljeksitään

48. voin saada aikaan jotakin, joka jää elämään kuolemani jälkeen

49. olen seuran keskipisteenä

50. tunnen itseni terveeksi ja ruumiillisesti hyvinvoivaksi

51.________________________________

52. ________________________________

53. ________________________________


Toisessa osassa tehtäväsi on tutkia, mitä etuja ja kustannuksia eri lähteiden toteutumiseen liittyy. Valitse ensin 10 merkitsemääsi osiota, joita pidät elämässäsi kaikkein tärkeimpinä tyydytyksen, turvallisuuden tai itsearvostuksen lähteinä. Tärkeyden arviointia voi helpottaa, jos mietit miten paljon olet valmis näkemään vaivaa niiden saavuttamiseksi tai miltä tuntuisi jos menettäisit jonkun niistä.

Merkitse sitten noiden 10 lähteen numerot seuraavaan ruudukkoon ja ryhdy arvioimaan, miltä Sinusta tuntuu kun onnistut toteuttamaan kyseisen asian käytännössä.

Arviointi tapahtuu seuraavasti: Kun olet valinnut jonkin lähteen (esim. numeron 33 "miellytän muita ja vältän kiistoja") mieti, miten osuvasti kukin ruudukossa mainittu tunne kuvaa tunteitasi kun kyseinen asia toteutuu (ts. kun esimerkiksi onnistut miellyttämään muita). Käytä arvioinnissasi asteikkoa 1-5. Numerot viittaavat siihen, miten usein kukin tunne liittyy asian toteutumiseen.

Esimerkiksi vihaisuus:

Jos tunnet itsesi erittäin usein vihaiseksi, merkitse numero 5
Jos tunnet itsesi usein vihaiseksi, merkitse numero 4
Jos tunnet vihaisuutta silloin tällöin, merkitse numero 3
Jos tunnet itsesi harvoin vihaiseksi, merkitse numero 2
Jos et koskaan ole huomannut olevasi vihainen, merkitse numero 1.

Näin siis jokaiselle ruudussa esitetylle tunteelle tulee jokin arvo 1:stä 5:een riippuen siitä, miten hyvin tuo tunne kuvaa kokemustasi, kun Sinulle kaikkein tärkeimmät lähteet toteutuvat.



OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___



OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___

OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___



OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___



OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___




OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___



OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___


OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___


OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___


OSIO NRO_______


Tunnen itseni
tyyneksi ___ toiveikkaaksi ___
vihaiseksi ___ masentuneeksi ___
syylliseksi ___ vapautuneeksi ___
vahvaksi ___ lapselliseksi ___
onnelliseksi ___ ahdistuneeksi ___
yksinäiseksi ___ luottavaiseksi___

Elämäntilanne ja elämä

Elämäntilanne koostuu fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista elementeistä. On terveyttä tai sairautta, on alavireisyyttä tai korkeapainetta, on vaurautta tai köyhyyttä, on ystäviä tai yksinäisyyttä. Mikä näitä eri elementtejä yhdistää? Elämäntilanne on vain mielen/mielten aikaansaannosta. Elämäntilanne sisältää mielen määritelmän fyysisestä tilastasi, koet itsesi joko terveeksi tai sairaaksi. Elämätilanteeseen kuuluu myös sosiaalinen status, olet joko työtön tai töissä, vanhapiika tai poikamies, naimisissa tai naimaton, nainut tai naintia vielä kokematon neitsyt, tai olet tyttö tai poika, tai olet joku siitä väliltä. ”Elämäntilanteen kokemus” on joko ulkoisten merkkien tai oman sisäisen tilasi kautta määritelty. Se siis perustuu paljolti myös oman identiteettisi ja egosi tilaan, jos olet sisäistänyt lääkärin antaman diagnoosin osaksi egoasi olet 'sokeritautinen', 'lonkkavikainen', 'allerginen' tai jonkin muun 'diagnoosin' mukainen. Saatat jopa opiskella oireet, joita diagnoosiisi kuuluu. Olet 'masentunut', 'maaninen', 'persoonallisuushäiriöinen', 'skitofreeninen', 'narkomaani', 'unihäiriöinen' tai jonkin muun 'psykiatrisen diagnoosin' mukainen. Olet sosiaalisesti määritelty isäksi tai äidiksi, yksinhuoltajaksi, johtajaksi, rakennusmieheksi, työttömäksi, syrjäytyneeksi tai yhteiskunnalle vaaralliseksi. Sinulle löydetään aina profiili, kun joudut tilanteeseen jossa määrittelyä tarvitaan. Sinut voidaan määritellä myös kehosi kautta jo edellämainitun sukupuolijaon perusteella, tai vaikkapa fyysisen puutoksen tai vian kautta.

Nämä kaikki ovat mielen aikaansaannosta, tosin ryhmätyönä muotoutettuja määritelmiä. Mieli on siis elämäntilanteesi takana, mieli ja mielen luoman egoistisen rakenteen summaatio. Tähän on egon tyytyminen, kärsimystä kehdosta hautaan. Elämäntilanne muuttuu moneen kertaan maallisella matkallamme, on ylämäkiä ja alamäkiä, lamaa ja korkeasuhdannetta – toisaalta elämäntilannetta määrittelevä yhteiskunnallinen rekisteröinti kulkee ajan kanssa käsikädessä, pinkka sinua koskevista tiedoista paksuuntuu. Mieli on tällainen, se kerryttää mennyttä kansiensa väliin. Se tapahtuu ajassa, sillä on menneisyys ja tulevaisuus. Kansien välistä löytyvä materiaali on suurimmaksi osaksi pelkkää roskaa, jonka saisi polttaa. Aivan kuten egonkin olisi hyvä kuolla. Mutta pienikin tietoisuuden lisääntyminen millä osa-alueella (tarkoitan siis tuota blogiani ”Elämänohjeita äidinisänäidiltä”) tahansa tekee tästä maailmasta 'hyvemmän' paikan elää.
Mikä sinun tämän hetkinen tilanteesi on? Tilannetta selvitettäessä pitää kertoa tilanteeseen johtaneet syyt, miksi tässä tilanteessa ollaan? Pitää tehdä suunnitelma, miten tästä tilanteesta päästää parempaan tilanteeseen.
Mikä juuri tässä hetkessä on vikana?!

Itse elämässä ei ole "psykologista aikaa", on vain tämä hetki.
Elämä on todellista, se ei ole mielen luomaa.

Elämänohjeita äidinisänäidiltä

Seuraavat elämänohjeet on äidinisänäiti taltioinut Bibliansa väliin:


Kolmea tulee sinun hillitä,

Luonnettasi
Kieltäsi
Käyttäytymistäsi

Kolmea tulee sinun vihata,

Julmuutta
Kateutta
Kiitämättömyyttä

Kolmea sinun tulee kasvattaa,

Rohkeutta
Ahkeruutta
Rakkautta

Kolmea sinun tulee rakastaa,

Totuutta
Kunniaa
Kuntoa

Kolmea sinun tulee välttää,

Toimettomuutta
Huonoja tovereita
Panetteluja

Kolmea sinun tulee toivoa,

Terveyttä
Uskollisia ystäviä
Iloista mieltä

Kolmea sinun tulee ajatella,

Elämää
Kuolemaa
Iankaikkisuutta



------------------------------------------------------------------------------------

Nämä kaikki elämänohjeet ovat vieläkin viisaudessaan opettavaisia, vaikka silloin kun Mari on nämä kirjoittanut elettiin ajassa, jolloin ongelmat olivat jollain tavalla pienempiä. Ohjeet olivat yksinkertaisempia ja niihin kuitenkin sisältyi paljon viisautta. Voisi ajatella, että silloin moraalilla oli enemmän etiikkaa mitä nykyään. Mari ei varmaan miettinyt näitä kirjatessaan ylös, että vuonna 2010 näitä yhä kirjataan...hänen muistiinpanojensa pohjalta luettavaksi ihmisille, jotka ovat syntyneet tänne puolivuosisataa ja enemmänkin hänen kuolemansa jälkeen.

Silmiinpistävää on se kolminaisuus, mikä tulee ulkoisesti ja sisällöstä esiin. Oikeastaan siinä on kuitenkin vielä neljäskin elementti joka avaa edelleen viestin sanomaa eteenpäin. Terveydenhuollon koulutuksessa painotettiin fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Nämä elementit löytyvät. Minä löytää tuosta myös nämä elementit ja paljon enemmän. Tiedostava tietoisuus on laajempi, siinä on paljon elementtejä. Mieli, joka on egon hallinnassa. Mieli, joka on sielun työkaluna. Keho, joka on mielen hallinnassa. Keho, joka on sielussa. Persoona, joka on mielessä sekä persoona, joka on sielun hallinnassa. Nämä sanat avaavat tietoisuuden siitä, että ”valaistuminen” on kolmiportainen. Järjestyksellä on merkitystä ulkoisiin merkkeihin, mutta sisäisen lopputuloksen kannalta sillä ei ole merkitystä.

Mietitään karismaa. Mikä karisma on? Karisma on sielun heijastumista ulkoiseen. Mietitäänpä huippu-urheilijaa, jonka karisma tulee esiin jossain urheilulajissa. Teemu Selänne, hän on valaistunut jääkiekkoon. Jari Litmanen jalkapalloon. Kimi Räikkönen autourheiluun. Veikka Gustafson kiipeilyyn. Marjo Matikainen hiihtoon jne..

Mietitäänpä persoonan valaistumista. Paavo Väyrynen tai Otto-Wille Kuusinen, he ovat valaistuneet persoonaan. Samoin muut suuret poliittiset vaikuttajat, kuten vaikkapa naapurimme Olof Palme. Jopa Stalin. Hitler. Kyllä, hekin olivat valaistuneita poliittisen karismansa kautta. Se, että he olivat julmia tai tekivät päätöksiä, joiden kautta ihmisen egoistinen julmuus tuli näytettyä toteen ei poista tätä ominaisuutta.

Mietitäänpä ”mielen valaistuneita”. Henkisiä johtajia, kirkon miehiä ja naisia, filosofeja, hyväntekijöitä, uskonnollisia johtajia uskontokunnasta riippumatta, taiteilijoita, paljon on myös sellaisia valaistuneita, jotka ovat ns. ”maanhiljaisia”. En mainitse tässä yhteydessä nimiä, koska nämä ihmiset eivät välitä ulkoisista merkeistä ja nimistään, he tietävät ulkoisen ja sisäisen eron. Siksi on kohteliasta puhua yleisellä tasolla.

Sitten tulee ihmisiä, joilla on kaksi näistä valaistumisosa-alueista itsellään. Ja lopuksi...lopuksi tulee esimerkki. Täysin valaistuneesta ihmisestä, kuten Jeesus, Muhamed tai Budha.


Kiitos Mari, olet kirjoittanut älykkäitä sanoja. Kiitos isä, olet ne minulle lähettänyt. Kiitos äiti, että olet kirjoitukset löytänyt. Olen kiitollinen kaikille.

Liike

Sisäinen kauneus kätkettynä ylpeyteen,
pahoihin tekoihin ja suunnittelemattomaan pahaan -
ainutkertaiseen liikkeeseen.

Liike on teko. Siinä on voima hyvään ja pahaan.
Yksi väärä tai oikea liike voi muuttaa koko
tämänpäiväisen elämän,
joko parempaan tai huonompaan huomiseen.

Yksi ainoa liike!

Flirtti

Miljoonista siruista tuhansiksi palasiksi.
Sadoiksi maailmoiksi ja kymmeniksi taloiksi -
pieneksi kyläksi.
Kahdeksi ikkunaksi, jotka tuikkivat yössä.
Toinen ikkuna pimenee ja tuikkii taas.

Ilokasvi

Rikkaruoho, orkkidea,
päivänkakkara tai jokin muu
rakkauden jakkara
mehiläisen istua.

Koodi

Valta ja luottamus
heijastuvat niitä jaettaessa
aina takaisin antajalleen.

Suuruus on pienuutta,
joka kasvaa tietyn kaavan kautta.
Kaavan, jossa on inhimillisyyden DNA.

Paloauto

Paloauto kärsi paniikkihäiriöstä. Sillä on jatkuva tärinä ja se on aina menossa heittämään vettä, vaikka palo olisi ollut kuinka pieni. Tärinän se vielä kesti, muttei tärinän yhteydessä olevaa pakkoneuroosia. Sen vasen etulamppu alkaa vilkkumaan kun tärinä alkaa. Paloauto sai jatkuvasti olla selittämässä oireitaan muille paloaseman ajoneuvoille, ja hänestä oli kiusallista, kun häntä luultiin biseksuaaliksi. Ei hän tuolle oireelleen mitään mahtanut, se varjosti kovasti paloauton elämää. Ei hänen tarkoituksensa ollut tunnustaa rakkauttaan muihin flirttailemalla. Hän oli sairas ja hänellä oli sairaudentunto.

Eräänä aamuna paloauto päätti, että nyt tästä tulee loppu. Hän oli kertakaikkisen kyllästynyt mokomaan sairauteen, joka pilasi hänen onnellisuutensa. Vedenheitosta se päätti olla luopumatta, sillä se oli sen luonto. Aivan kuin sorsalle, niin myös paloautolle veden kanssa piahtarointi oli sen omin juttu. "Vedenheitosta en luovu mutta paniikin jätän,", mietti paloauto, "sillä siinä on liikaa tunnetta", ja paloauto koki aivan kuin ovet olisivat paukkuneet sen sisimmässä männäntapissa tämän oivaltavan päätöksen kunniaksi.

Miten paloauto sitten pääsi paniikkihäiriöstään eroon?
Se laittoi oikean lamppunsa vasemmalle puolelle ja vasemman oikealle, keino tepsi heti. Joskus on järkevää vaihtaa totuttua kaavaa. Pienetkin muutokset tietoisuudessasi saavat suuria aikaan. Paloauto jätti paniikin taka-alalle ja keskittyi jatkossa vain vedenheittoon.

Virheillä on tarkoitus

Kun jokin asia ei kertakaikkiaan onnistu, on silloin parempi hellittää. Jos kahvikuppi ei pysy kädessä, kompastelet tai jokin asia tuntuu todella vastenmieliseltä; niin antaudu. Suhtaudu tilanteeseen kuin olisit näkymätön - sinua ei voi mikään vahingoittaa. Jos joku ihminen puhuu sinusta pahaa, ole kuin et kuulisi mitään, mutta ole läsnä. Olet vahingoittumaton niin kauan kuin olet läsnä tässä hetkessä.

Jorin ja Caritan tarinaa olen otsikoinut tarkoituksellisesti epäloogisella numeroinnilla. Tällä virheellä haluan osoittaa, että otsikko ei ole tärkeä vaan sisältö. Jos halutaan muutosta vaikkapa elämäntilanteeseen, se ei muutu ellet tee muutostyötä sisältä käsin.

6.1. Muutos

Pari viikkoa oli kulunut kohtalokkaasta aamusta, joka laittoi Jorin elämänarvot uusiksi. Hetki jolloin hänen vaimonsa heräsi kuolleista. Hän näki Caritan jälleen rakastettavana, ihana ihmisenä ja oli kiitollinen vaimostansa. Jori osoitti vaimolleen huomiota ja antoi katseellaan ymmärtää, ettei ole mitään tärkeämpää kuin Carita.

Jori ei ollut tänä kahtena viikkona juonut mitään, se ei tullut edes mieleen. Hän oli päättänyt, että elämä on elämisen arvoista. Nyt kun hän oli vaimonsa saanut takaisin, vaikkei häntä ollut edes ensinnäkään menettänyt.
Muutos oli niin suuri, että hetkittäin Carita jopa mietti, ettei Jori ollut se sama mies jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän oli ollut aviossa 20-vuotta. Oliko Jori vaihdettu Jorin täydelliseen kopioon vai oliko hänen alkuperäinen Jorinsa ollutkin kopio? Ristiriitaiset ajatukset valtasivat Caritan mielen, vaikka hän ymmärsikin ajatusleikin olevan vain leikkiä. Jorin katseessa oli jälleen jotain lumoa, hän katsoi minua jälleen rakastavasti silmiin aivan kuin suhteemme alussa. Carita tunsi, että hän olisi ollut ainoa nainen koko maailmassa, kun Jorin silmät kohtasivat hänen omansa. Jorin katse porautui hänen sieluunsa asti, ja Carita tiesi sen olevan merkki siitä, että heidän sielunsa ovat yhtä.
Jori oli hänen töissä ollessaan hoitanut kodin ja kaikki arjen velvollisuudet niin hyvin, kuin vain kuviteltavissa oli vaimon näkökulmasta. Carita ei voinut olla muutakuin tyytyväinen. Sairaanhoitajana hän toki tiesi, että jos henkilön käytös tai olemus muuttuu yht´äkkiä, voi kyseessä olla jokin mielenterveyteen liittyvä häiriö, jopa psykoosi. Mutta tuolle ajatukselle hän naurahti, sillä hän halusi uskoa toisin. Hän oli varuillaan, mutta kuitenkin, kun kaikki oli mennyt parempaan suuntaan hän hylkäsi moisen ajatuksen. Kaikki oli todellakin menossa hyvään suuntaan! Ehkä olemme nyt tulevaisuudessa, jota aina hamusimme... tai ainakin matkalla sinne. Ei, kyllä nyt pitää olla tyytyväinen, päätti Carita.


KYNÄILYÄ

Carita oli töissä, kun Jori otti kaapista kynän ja vihon. Hän alkoi kirjaamaan tilannettaan paperille. Keikkatyöläinen. Ei irtisnomisaikaa. Toiselle taksille keikkakuskiksi? Tuleeko selvittelyä laittomista ajoista myös minun kohdalleni? Taksilupani kohtalo? En kuulu ammattiliittoon?! Rahat lopussa! Työttömyyskorvaus tulossa aikaisintaan kolmen viikon kuluttua, perusosa! Tulot olleen enemmin kohtuulliset, mutteivät riitävät, päätti Jori vielä lisätä. Puhelin soi. Jori vastasi katsomatta kännykän näyttöön, koska oli niin ajatuksissaan.
”Morjens, tässä Virtanen.”
”No, mitä mies?”
”Ajattelin kysyä miten sinulla menee, kun tiedän ettet kuulunut edes liittoon.”
”No, juuri olen tekemässä suunnitelmaa eteenpäin. Olen hieman listaillut asioita”, samalla Jori mietti että sinähän minut tähän tilanteeseen saatoit. Samalla hänelle tuli pitkästä aikaa ahdistava tunne, joka puristi rintaa.
Virtanen jatkoi. ”No, sitä minä vain mietin että kun et liittoon kuulu niin hae sairaslomaa. Lomposen Raimo, mulla olisi sen numero. Se on psykiatri ja ymmärtää varmaan. Olin itse sen vastaanotolla ja ajattelin että sinäkin voisit käväistä.”
”Jaa psykiatrilla, ei helvetti!”
”Äläpä, saisit varmaan siltä sairaslomaa ja sitä kautta paremman toimeentulon.”
”Niin, tuo on totta. Mikä minua sitten vaivaisi?”
”Masennus, luonnollisesti”, sanoi Virtanen, ”se on aivan normaalia tässä tilanteessa.”
”No, anna minulle numero sille...niin, Lomposen Raimolle”, jatkoi Virtanen.
Virtanen antoi numeron ja Jori kirjasi sen vihkoon, johon oli juuri listaamassa omaa kohtaloaan.
Jori kirjasi lehtiöön: ”sairasloma masennuksesta?!”.

Jori avasi tietokoneen ja alkoi kerätä tietoa masennuksesta, sen oireista. Yöunet ovat menneet, ruokahaluttomuutta, arvottomuudentunnetta, itsemurha-ajatuksia, keskittymiskyvyn puutetta ja toivottomuutta. No, näitä sitten, päätti Jori. Hän valitsi Virtasen antaman numeron ja soitti psykiatrilta ajan.


7.1. SAIRASLOMA

Jori palasi psykiatrin vastaanotolta kahden kuukauden sairaslomatodistus taskussaan, ja toimitti sen samantein Kelaan. ”No niin, nyt olen sairaslomalla ja kuitenkin olen positiivisempi kuin aikoihin”, Jori mietti. ”Sen kuolinilmoituksen jälkeen aloin elämään, siitä en kuitenkaan Lomposelle maininnut mitään. Olisin varmaan saanut pidemmän sairasloman tai hän olisi passittanut minut sairaalaan. On asioita, joita ei kannata toitottaa. Yksi on vaimon kuolema.”

No, nyt on asiat sitten sillä mallilla, etten ole aivan rahaton ainakaan kahteen kuukauteen ja Lomponen sanoi, että nämä voivat olla pitkä aikaisia juttuja. Uskottava se varmaan on, masennus ei ole leikin asia. Tämä on minun työttömyysturvani, kun taksilupakin varmaan menee hyllylle. Sitä saa, kun toimii kolmikantasopimuksen mukaisesti niin että työnantaja, renki ja asiakaskin monesti oli hyötynyt. Reseptin hän oli saanut myös mukaan, johon Lomponen oli kirjoittanut masennukseen ja nukahtamiseen tarkoitettuja lääkkeitä, kahta eri sorttia. Reseptin hän rytisti ja heitti Kelan ulkopuolella olevaan roskalaatikkoon. Jori ajatteli, ”Kelaa. Kuka tarvii reseptejä ja liittoja, kun on Kela ja Lomponen. Sitä paitsi, ymmärän sen jos päätä särkee tai jotain muuta paikkaa. Mutta en ole koskaan syönyt särkylääkettä, jos ei särje.”

Carita tunsi piston sydänalassaan, kun kuuli Jorin sairastavan masennusta. ”Ei tässä ole järkeä”, mietti Carita. Tätä minä hieman epäilinkin, kun Jorin käytös muuttui. Mutta kuitenkin, tämä Jorin masennus on kyllä melko piilevää sorttia. Piilevät sairaudet ovat usein kyllä kaikista kohtalokkaimpia, sen Carita sairaanhoitajana itselleen myönsi. Hyvä, että Jori oli tunnistanut itsessään taudin oireet, ja olihan tuo hyvä toimeentulon turvaamisenkin kannalta.

Caritaa väsytti, töissä oli ollut rasittava päivä, ei niin että siinä olisi ollut mitään poikkeavaa. Carita oli tehnyt työvuorolistan valmiiksi huomioiden tunnontarkasti jokaisen työntekijän hekilökohtaiset toiveet ja onnistunut siinä mielestään hyvin. Häntä arvostettiin reiluna esimiehenä ja hoitotyön johtajana. Kiitoksia siis sateli, mutta väsymys oli päivä päivältä kevään edistyessä ja vaihtuessa jo kesään alkanut syvenemään. Onkohan minullakin masennus? Ei, sitä en voi uskoa. Pitää käydä ostamassa jotain vitamiinia, ja voihan olla että tämä johtuu tästä muutoksesta, joka Jorin elämässä on nyt tapahtunut. Mutta eikö minun pitäisi olla päinvastoin iloisempi, kun Jori tekee kaikki kotityöt ja osoittaa minulle huomioita kaikkien niiden välinpitämättömien vuosien jälkeen. Minun pitäisi todellakin olla helpottunut ja tyytyväisempi tähän tilanteeseen. Ei niin, etten olisi helpottunut ja tyytyväinen. Mitähän minä oikein mietin? Niin, kenties minun pitäisi nähdä asiat eri tavoin. Jorin tavalla.

”Jori”, Carita sanoi, ”Kerro minulle mitä sinulle on tapahtunut? Muutakin, että olet nyt sairaslomalla ja että olet ollut todella ihana nämä kaksi kuukautta”.
Jori mietti hetken ja sanoi: ”Ymmärsin vain että minulla ei ole varaa menettää sinua. Sinä krapula-aamuna minä päätin, että elämämme muuttuu ja sen mukaisesti olen toiminut. Toisaalta, päätös oli niin luontainen ettei se edes tuntunut päätökseltä. Se oli selviö, sen jälkeen kun....ymmärsin merkityksesi.” Caritan silmäkulmaan tuli kyynel, ja he halasivat toisiaan pienessä keittiössä. Keittiössä, jonka pöydällä oli Jorin ostamat kukat. Ruukussa oli valkoisia ruusuja ja sinisiä iiriksiä, Carita katseli niitä halatessaan Joria ja ajatteli: ”Valkoinen sokeus”, hautajaiskukkia. Mitä minun pitäisi ajatella tästä kaikesta, vai olisiko parempi olla ajattelematta mitään?

Ulkomailla/terveysohjeet

Aamulehdessä oli joskus juttua YK.n missiosta Afrikan suunnalla. Laitoin silloin sähköpostilla seuraavanlaisen ohjeen eräälle sukulaismiehelle, joka toimi siellä esimiehenä:
Pärjäile ja älä polta itseäsi, tupakka sen sijaan voi olla paikallaan silloin tällöin. Tupakan terveysvaikutuksista voidaan olla eri mieltä, mutta uuden tiedon mukaan aspiriinin säännöllinen käyttö pienentää keuhkosyöpäriskiä 40%. Tupakka on nautintoaine, joka ehkäisee dementiaa. Tupakanpoltto on suosittu ajanviete, ja siten sosiaalisuutta tukeva harraste. Tarjoamalla alaisilleen tupakan, saa alaiset toimimaan suunnitelmiensa mukaan. Heh.

Pimeässäkö pitäisi vaeltaa, jos valon saa

Tekopyhyys, arvostelu ja tuomitseminen ovat tämän päivän automaatioajatuksia. Meihin sisään rakennettuja antiarvoja, jotka hukuttavat sen kauneuden, joka meistä on tarkoitettu hehkuvan ympäristöömme ja kanssaihmisille. Me olemme eksyksissä, ja jos joku näkee valoa, niin hänet tuomitaan ja viedään "vankilaan". Ei tarvitse tyytyä ainaiseen kamppailuun elämänmielekkyydestä, kun myöntää "mikä on niin on". Hänet kuitenkin halutaan eristää ulos yhteisöistä, koska hän uhkaa tätä normaaliudenrakennelmaa, jonka ihminen lyhyen kirjoitetun historiansa aikana on muodostanut. Kirjoitettu historia on lyhyt, hyvin lyhyt. Mitä oli ennen sitä?

Tämä blogi kuvaa minun elämääni. Se kuvaa sinun elämääsi. Se kuvaa meidän elämäämme. Kuvaan, koska kuva on epätarkka. Täsmennän, koska haluan tarkentaa. Poraudun mieliin, koska sieltä löydät oman syvimmän itsesi.

Mania on ihanaa

Mania? Siitä seuraa depressio? Se on kaksisuuntaista, niin kuin diagnoosiin kirjoitetaan. Mania, se on ihanaa. Se on kuin näkö synnynnäisesti sokealle, lahja jota ei voi edes kuvitella mitä se on. Se on paratiisi, se on tietoisuus ilman ajattelun harhaa. Se on tekemistä, logiikkaa vailla vertaa. Mutta onko se maniaa? Onko maniaa, kun tietää, että elämässä mennään nyt väärään suuntaan ajatusten muodostamaa valheellista harhaa noudattaen, onko se sairautta kun näkee ja tiedostaa?

Huoli, toisten ihmisten. Suvaitsemattomuus ja kivet kourassa, halu eristää uhka(t). Siksi ovat laitokset, virkavalta ja instituutiot. Normaaliutta suojelemaan. Huonokin diktatuuri on oikeudenmukaisempi kuin tämä normaaliutta tukeva demokratia. Näin se on, noitaroviot palavat jälleen. Demoneita palvotaan, koska ne kuuluvat tähän aikaan. Aikaan, joka on ihmisen itsensä luoma harha. Elämä on elämistä varten, elämisen tuottamat himot ja halut markkinoinnin välineinä. Jano, joka ei tyydyty kuin hetkeksi kun jotain saa. Elämän jano, kun pitäisi nauttia ja elää tätä hetkeä. Elämän ilosta pitäisi nauttia, ainainen jano kuihduttaa. Janoon kuolee, ilo antaa suunnan elämään.

Mielekkäitä haasteita elämä täynnä

Aloitin pienen tarinan kerronnan blogissani. Tämä on haasteellinen tehtävä, ystäväni, sillä miten sen luet on merkitystä. Kronologisesti luettaessa sinun pitää palata taaksepäin ja hypellä edestakaisin kuin olisit labyrintissa. Ei kuitenkaan ole merkitystä, vaikka lukisit sitä ylhäältä alaspäin tiputtautuen. Voit tietenkin poimia mitä haluat, olla ikäänkuin marjassa - tai sitten voit sivuuttaa koko tarinan. Kaikki vaikuttaa jollakin tasolla, sinä päätät ja minä kirjoitan.

Kertomuksen väliin laitan myös hetkismiä 'avaavia' blogeja, joten toivon mielenkiintonne säilyvän.

1.2. Vaimo

VAIMO

Carita Ilonen, 36-vuotias sairaanhoitaja palasi aamuvuorosta. Hän työskenteli pediatrian osastolla osastonhoitajana, joten vastuu oli suuri. Lastenosastolla oli 16 vuodepaikkaa ja se oli tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. Raskas taakka, jonka saattoi kestää kun näki kiitollisuuden pienen lapsen kasvoilla, kun hän kipulääkityksen kautta sai oloonsa helpotusta. Parhaassa tapauksessa lapsi kotiutettiin terveenä, valitettavasti surullisempia kohtalaloitakin tuli vastaan. Joillakin lapsilla oli hyvät vanhemmat, toisilla välinpitämättömät. Joitakin lapsia oli hoidettu niin kuin lapsia pitääkin hoitaa, toiset olivat selvästi jääneet paitsi asianmukaista huolenpitoa. Joskus Carita mietti, että kohtalo tai Jumala halusi ojentaa vanhempia oikealle tielle, mutta miksi lapsen kautta? Miksi myös niitä vanhempia koeteltiin, jotka olivat hänen mittapuunsa mukaan toimineet oikein? Miksi sairauksia yleensäkin on olemassa myös niillä, jotka eivät niitä ole itse itsellensä aiheuttaneet. Lapset ovat väärä kohde Jumalan vihalle! Tässä maailmassa luulisi kohteita löytyvän, sen verran Carita oli jo tätä maailmaa nähnyt ja kokenut, että saattoi tämän sanoa.

Silloin kun pieni lapsi kuolee, Caritalta loppui ymmärrys. Hän olikin miettinyt asiaan lohduttavan selityksen, joka jollain tavoin lievensi sitä tuskaa, jonka hän joutui näissä tilanteissa kohtaamaan. Mitä lapsi loppujen lopuksi sitten menetti? Menettikö hän oikeastaan mitään, sillä voiko sellaista menettää mitä ei ole vielä saanutkaan. Carita mietti niitä elämättömiä päivä, joita lapsi ei ollut ehtinyt elää. Jokaisella lapsella ja ihmisellä yleisesti on saman verran elettyjä päiviä samassa iässä. Kysymys kuitenkin jäi vääjäämättä askarruttamaan ja kysymyksiä tulvi näissä surullisissa tilanteissa. Miksi hän kuoli? Mitä teimme väärin? Teimmekö kaiken voitavamme? Kuka hän olisi voinut olla, jos olisi saanut elää? Mitä maailma jäi paitsi, kun tämä lapsi otettiin täältä pois?

Ammatillisesti näissä tilanteissa oli käytettävissä henkilökohtainen työnohjaus, ja ilman sitä Carita tuskin olisi jaksanut jatkaa työskentelyä. Ja aina oli pohjalla se, että oikeasti pystyi auttamaan ja parantamaan. Suurin osa lapsista sai avun, tai ainakin rakkautta, jota kiireentuntuisessa sairaalaympäristössä kuitenkin oli mahdollista jakaa vain pieniä hetkiä. Sydäntä riipaisi ne lapset, joiden vanhemmat eivät olleet lapsen sairaudesta kiinnostuneita. Niitäkin oli! Oli lapsia, joiden vanhemmat eivät istuneet sängyn vieressä ja silittäneet. Oli vanhempia, jotka olivat vain vanhempia biologisesti, mutta eivät sitten muuta lapselleen olleetkaan. Se miten Carita tämän ammattinsa tuoman ahdistuksen kesti, oli hänen työllä itse itsellensä muokkaama sairaanhoitajan identiteetti, usko elämään ja rakkauteen, työnohjaus ja ajatus ”ihmisen tehtävästä olla hyvä”. Ne auttoivat, tai oikeastaan velvoittivat Caritaa jatkamaan ja jaksamaan työssään.

Carita istui paikallisbussin etuosassa, kuljettajan takana. Hän katsoi käsiään ja vasemmassa nimettömässä olevaa sormustaan, jossa oli seitsemän teollisuustimanttia. Teollisuustimantit välähtelivät sivuikkunasta tulevan valon ja varjojen tahtiin. Sormus oli valkokultaa ja se oli osoituksena siitä, ettei hän kyennyt saamaan omaa lasta. Aluksi se oli ollut liiton merkki ja lupaus vanhemmuudesta. Mutta ne lupaukset ja toiveet, joita tuo sormus hänelle 18-vuotta aikaisemmin oli merkinnyt, eivät enää olleet voimassa. Lapsettomuus, rakkaudettomuus ja tyhjiö. Sitä tuo sormus merkitsi nyt. Työskennellessään hän ei pitänyt sormusta. Se oli paitsi ammattimaista niin myös vapauttavaa, hänellä ei ollut halua katsoa sormustaan ja autettavia lapsia. Rakkaus ja lapset, ne sopivat yhteen, mutta sormus ja oma henkilökohtainen lapsettomuus eivät.

Lasta Jori ja hän olivat yritettäneet ahkerasti tehdä, ensin ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta ja myöhemmin kuumemittarin kertoman ovulaatiohetken kannustamana. Usko oli jo hiiipunut oman lapsen saamiseksi, siksi kai hän oli ajoittain hieman allapäin ja halusi osoittaa kaiken äidillisen rakkautensa sairaille lapsille. Katkeruutta ja vihaa hän tunsi jo edellä mainittuja, välinpitämättömiä vanhempia kohtaan.

Mikä oli saanut Caritan avioitumaan Jorin kanssa? Jorin loistava huumorintaju, joka oli sarkastista ja samalla älykästä. Jori oli aina ollut kriittinen asioita ja muita ihmisiä kohtaan, ja hän kokikin sen itselleen ylentäväksi. Olihan Jori valinnut hänet, sillä Jorilla olisi ollut muitakin ottajia. Jori oli ja on vieläkin 40-vuotiaaksi mieheksi, komea ja maskuliinen. Toki pitää myöntää, että uurteet kasvoissa olivat alkaneet jo näkyä. Hiukset olivat ohentuneet ja hampaat värjäytyneet nikotiinista keltaiseksi. No, ei Jorin ulkonäössä ollut varsinaisesti mitään vikaan, ulkoisessa käytöksessä sen sijaan oli.

Ne huomionosoitukset joita Jori liiton alkuvaiheessa oli antanut hänelle, olivat kadonneet. Jorin sisäisestä maailmasta hän ei tiennyt oikeastaan mitään, vaikka olivat olleet jo lähes 20-vuotta aviossa. Sen hän kuitenkin tiesi, että Jori ei ollut onnellinen. Hän tiesi, että hän itse oli heistä se onnellisempi. Carita uskoi sen johtuvan työstään, hänellä oli jokin henkireikä tunteille ja rakkaudelle. Paikka jossa hän saattoi tehdä hyvää.


1.3. KOTIINPALUU

Carita saapui kotiin, avasi ruskean oven ja tuli kapeaan 60-luvulla rakennetun kaksion eteiseen.
”Moi!”, Carita hihkasi. Vastausta ei kuulunut.
Jori istui olohuoneessa vanhalla, kuluneella ruskealla plyyshisohvalla. Asunto oli siisti, vaikka huonekalut olivat jo nähneetkin parhaat päivänsä. Lattialla oli halpa plyyshisohvaan sävyiltään sopiva ohut keinokuitumatto, jonka kuviot olivat neliöitä ruskean erisävyin. Pöytä oli ovaalinmuotoinen, jalkana vanhan tv-pöydän pyörivä alumiinirunkoinen jalusta. Pöydällä oli pullo pöytäviinaa, 3/4-osaa juotuna. Olohuoneen tuuletusikkuna oli avoinna, sillä Jori oli tupakoinut sisällä – yhteisestä sopimuksesta huolimatta, ettei sisätiloissa tupakoida.

Carita tiesi, että nyt oli asiat entistä hullummin. Vaikka elämä ei Jorin kanssa ollutkaan kovin auvoista, ei hän yleensä juopotellut keskellä päivää. Carita kysyi sovittelevaan sävyyn, mikä nyt on? Carita asteli ikkunalle ja avasi sen suuremmalle. Hän haki keittiöstä rätin ja pyyhki pöydälle tippuneet tuhkat. Sitten hän istuutui Jorin viereen, mies ei vieläkään puhunut mitään. Jori naurahti ja alkoi selvittää humalaisen uhmakkaasti mitä oli tapahtunut.

Carita tajusi kuultuaan työpaikan menetyksestä, että nyt Jorilla alkaa pitkä juomaputki. Näin oli käynyt joka kesäloma, ja nythän loma sitten alkoi. Työpaikan menetys tekisi mahdolliseksi rypeä vieläkin syvemmällä itsesäälissä. Carita mietti, ettei ehkä jaksaisi enää pitkään olla Jorin kanssa. Mikä heitä yhdisti? Tämä vuokra-asunto ja pitkä liitto, siinä kaikki. Toisaalta hän alkoi tuntemaan sääliä, vaikka tiesikin, että sääli on rakkautta joka sairastaa ylpeyden tautia. Sairaanhoitajat tietävät kaiken sairauksista, hän hymyili sisäisesti. Hän ei vain voinut tällä hetkellä muuta, sääli valtasi ja hän otti Joria kädestä. ”Oletko syönyt mitään? Et varmaan. Minä menen tekemään meille jotain ja sitten puhutaan.” Carita lähti keittiöön määrätietoisin askelein odottamatta vastausta.
”Selvä homma”, sanoi Jori, kaataen loputkin pöytäviinat kurkkuunsa.

Keittiönpöydässä istuessaan Jorilla oli kaikkea muuta mielessään kuin ”selvä homma”. Hän söi näykkien Caritan tekemää munakasta, jossa täytteenä oli pekonia ja juustoa. Itsesääli oli hautautunut promilleihin, mutta uhmakkuus on monesti vain panssari, kuten tässäkin tapauksessa.
”Ei viina ole ajatusten selkeyttäjä, vaan se vie ajatusten alapuolelle.”, Carita sanoi ja jatkoi, ”Koeta syödä ja menet sitten nukkumaan.” Jori olisi halunnut sanoa vastaan, mutta hän tunsi humalan olevan siinä vaiheessa, että Caritan puhe kuulosti jostain kaukaisuudesta kuuluvalta kaiulta. Jorin oli pakko myöntää olevansa kaatokännissä. Jorin silmissä alkoi pyörimään, vatsanpohjassa tuntui kiertämistä ja hän lähti hoipertelemaan kohti vessaa. Siellä hän oksensi ja huohotti äänekkäästi, huuhteli kasvonsa ja suuntasi itsensä ensin keittiön ovelle, josta katsoi kyyneleet silmissään Caritaa. Sitten hän kääntyi ja käveli suoraan makuuhuoneeseen kaatuen sänkyyn. Hetken kuluttua kuului jo kuorsausta ja Carita ajatteli, että hyvä näin. Hän laittoi Jorin päälle kevyen päiväpeitteen ja pani makuuhuoneen oven kiinni. Istuutui olohuoneeseen ja otti kirjahyllystä ystävänsä hänelle suositteleman kirjan.

Carita uppoutui kirjaan antautumuksellisesti ja alkoi lukemaan, koska hän halusi päästä irtautumaan elämtilanteestaan. Hän ei jaksanut olla ajatustensa kanssa. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut tulevaisuuden visioita, jotka nyt väkisin maalautuivat hänen silmiinsä. Hän ei välittänyt menneisyyden muistikuvista, mutta yhtä kaikki – ne kaikki olivat läsnä nyt. Hän oli niiden vanki. Hän halusi paeta kirjaan, joka veisi hänet parempaan tai ainakin jonkun toisen maailmaan.

Kirja kertoi valkeasta sokeudesta ja sen kirjoittaja oli Jose Saramago. Hän luki pitkälle aamuyöhön ja vaipui sitten syvään uneen olohuoneen sohvalle. Valkea sokeus seurasi hänen mukanaan uneen ja hän onnistui siinä mihin oli tähdännytkin. Oma elämäntilanne ei unta vainonnut, hän oli sokea omalle itselleen ja niin oli hyvä.

Makuuhuoneessa Jori nukkui hymy kasvoillaan, painajaismaisen päivän päätteeksi hän nauroi unessaan.



1.4. JORIN UNI

Unessaan Jori asteli kohti kultasepänliikettä ja avasi liikkeen oven, jonka tiuku helähti. Myyjä, keski-ikäinen tummatukkainen mies nosti katseensa sanomalehdestä taitellen sen kassakoneen viereen ja toivotti asiakkaansa tervetulleeksi.
”Löytyisikö teiltä ’uutta aikaa’ ja vaimolleni uutta sormusta?”, Jori sanoi myyjälle veitikkamaisesti hymyillen.
”Uutta aikaa, aikas hyvin heitetty”, myyjä hymyili ja katsoi kelloonsa.
Myyjä päätyi ensin näyttämään sormuksia, joita oli tarjottimen samettisella pinnalla valko- ja keltakultaisina, kivettöminä ja kivellisinä. Jori katsoi sormuksia arvottaen niitä katsellaan.
”Löytyisikö Teillä platinaisia sormuksia?
”Kyllä meiltä löytyy, pieni hetki olkaa hyvä.” Myyjä ymmärsi, että nyt kyseessä on erityisasiakas, jolle hinta ei ollut kynnyskysymys. Hän avasi takanaan olevan laatikoston, jossa sijaitsivat arvoikkaimmat sormukset.
”No niin, nämä näyttävät hyvin kauniilta, minkä hintainen tuo sormus on?”, Jori osoitti platinaista sormusta, jossa oli ainoastaan yksi, mutta kookas timatti. Jori otti sormuksen käteensä ja pyöritteli sitä hetken aikaa sormiensa välissä. Hän katsoi timanttia ikkunasta suodattuvan valon läpi.
”Aivan kuin vaimoni sormus. Otan tämän, jos se saadaan kokoon 17,5.”
”Hmm, tämän hinta on 6500€ ja koko on...”, myyjä mittasi sormusmitalla tarkistaakseen arvionsa, ”...aivan oikea.”
”Hyvä. Koko pitääkin olla oikea, kun kerran on vihitty”, Jori sanoi ilme vakavana ja naurahti sen jälkeen. ”Laitetaan se siis vaatimattomaan pakettiin, kiitos”
”Vaatimattomaan?”
”Niin, eikös yllätys ole mieluisampi kuin odotukset ovat alhaalla”, Jori sanoi.
”Aivan, aivan. Tuota, kävisikö tämä yksivärinen paperi?”
”Laittakaa tuosta”, Jori näytti sanomalehteä kassakoneen vieressä.
”Aivan kuten haluatte”, myyjä sanoi kohteliaasti äänellä, joka vakuuttaa asiakkaan olevan oikeassa.
”Varmaan pidätte minua outona, mutta minä pidän hyvistä uutisista. Sanattomat viestit löytyvät rivien välistä, kun ne kääritään sanomalehteen. Rakastan vaimoani sanomattoman paljon, mutta tietenkin sanoilla on merkitys. Siksi haluankin valita kohdan, josta paperi otetaan”, Jori sanoi nikaten silmää. ”Sanomalehti on siitä veikeä paketoimismateriaali, että se on kaksisuuntaista. Avatessakin on luettavaa.”

Myyjä laittoi pienen sormuslaatikon hieman isompaan laatikkoon, ja tämänkin laatikon vielä uuteen laatikkoon. Hän alkoi paketoimaan laatikkoa sanomalehtipaperin palaan, jossa etupuolella oli lihavoituna otsikko ”Suullinen kielikoe ehkä pakolliseksi”. Alapuolella oli otsake ”Jäätä aletaan sulattaa”. Paperin sisäpuolella, siis silloin kun paketti avataan, aukeni otsake: ”Tehtäväni on korvata luulot tiedolla.”
”Kyllä tämä viesti menee perille niin sanattomasti kuin sanallisestikin, sillä tytöt rakastavat timantteja”, myyjä sanoi ja jatkoi lausettaan ääneetömästi, ”...ja timantit myydyksi tulemista.”

Unessa on se hyvä puoli, että kuulee myös toisten ajatukset. Siksi Jori naurahti kuuluvasti ja samalla Carita käänsi kylkeään. Carita näki unta valkeasta sokeudesta, ja Jori nauroi unessaan.

Jori asteli katsomaan miesten rannekellojen esittelypöytää ja havaitsi lasintakana upean Omegan, jossa oli safiirinsininen kellotaulu, siinä oli jalokiviupotuksia ja kultainen ranneke.
”Sitten haluaisin ottaa kaksi tuollaista kelloa, sanoi Jori, osoittaen Omegaa sormellaan. ”Toiseen voitte kaivertaa ’Pietari’ ja toiseen ’Lenin’.”
Pietari ja Lenin, kaksi viiksekästä suurmiestä, joista kumpikin elää vain muistoissa ja joiden aika oli jo ohi. ”Uutta aikaa tulin hakemaan, sain sitä kaksinkerroin. Suurmiehet syntyivät uudelleen!”, ajatteli Jori tyytyväisenä.

Kultasepänliikkeen myyjä hymyili autuaasti, kasvot säteillen kirkkautta hänen toivottaessaan Jorin tervetulleeksi uudelleen käymään liikkeessään.
Jori ei ollut vaivautunut edes tinkaamaan, vaan ajatteli olevansa maailmalle niin paljon velkaa, ettei moisesta ollut kiinnostunut. Rakkaus on tärkeintä. Raha on vain numeroita, joita kassakoneessa oli ollut 13.500.

Jorin poistuessa liikkeestä hänellä oli kevyt, lentävä askel. Hän suuntasi kohti vaaleanpunaista Mercedestä. Erikoisvärityksellinen auto oli myös tuore hankinta, ja sen ”mäyräkoira” kehräsi kuin kissa, joka on syönyt lauman tiikereitä. Moottori ei kuitenkaan syönyt tiikereitä, se kävi pontikalla. Viina on parempaa polttoaineena kuin jumalattoman suussa, ja sitä paitsi, se antaa moottoriin rutkasti enemmän hevosvoimia. Paskalla oli mukava ajaa, tässä tapauksessa Mercedeksellä, koska se oli jalostuksen jälkeen hajutonta ja tehokasta polttoainetta.

Polttoaineen Jori sai Vileenin suurmaitotuottajalta, jolla oli 700 lehmää ja lietettä löytyi. Vileenin maatilalla oli pontikkaverstas, uskoisin että yksityiskäytössä maailman suurimpia, ja se oli naamioitunut hyvin tuohon maatilamiljööseen. Kaikki maatilan energiantarve hoidettiin omavaraisesti ja ylijäämällä juotettiin kylän autot, traktorit ja isännät. Tosin ihmisille tuo pontikka tehtiin tilan omasta viljasta.

Vileenin Ville oli 50-vuotias uuttera, lyhyenläntä mies, jolla oli veitikkamaiset silmät ja iso punainen nenä. Häntä olisi luullut, kaupugissa kulkiessaan, mieluummin ”laitapuolen kulkijaksi” kuin äveriääksi maito-, ja kuten nyt tiedämme, pontikkatilalliseksi. Tosiasia oli, että Villelle maistui polttoaine itselleenkin, mutta punanenäisyys ei ollut juomisen seurausta. Se oli todiste oppimattomuudesta ja siitä, että opiskelu kannattaa aina.

Pontikankeiton alkeisiin perehtyessään kuumat höyryt olivat polttaneet Villen nenän, ja tästä muistona hän sai kuulla tuon tuostakin olevansa paikkakunnan palomestari. Palomestarin nimikkeeseen liittyi tulipalo, jonka pontikankeitto-opiskelu oli aiheuttanut. Oppirahat on aina maksettava ja tuon Ville oli joutunut kokemaan paitsi tuta niin myös muutenkin. Metsää oli palanut useita hehtaareita, mutta mitäs siitä, omaapahan metsää Ville oli polttanut. Pontikasta Jori oli valistuneesti sanonut Villelle, että paskamainen juoma oli tarkoitettu ainoastaan moottoreille.
”Tiedetään, uskotaan ja uskoa mitataan”, oli Vileen tuohon kommentoinut.

Jori siveli jalopuista rattia ja laittoi vilkun päälle poistuakseen pääkadulle, liikenteen virtaan. Hän valitsi puhelimestaan numeron ja hetken kuluttua sieltä vastattiin.
”Vilkku”
”Morjesta Ville, olen tulossa navetalle iltapäivällä, sopiiko?”
”Totta maar, tule ihmeessä auttamaan lasta, tästä paskasta. Pistetään tankki täyteen. Eikös ollut pistävästi sanottu?”
”Todellakin omaperäistä, mutta perästä kuuluu. Homma hoidettu täällä päässä, sormus ja kellot hankittu. Nähdään!”, Jori sulki puhelimen.
Stereoissa soi Juice Leskisen aikoinaan tunnetuksi tekemä kappale kaksoiselämää. Niinpä, ajatteli Jori ja hengitti syvään, elämä on ihanaa.


1.5. UUTISET (3.5)

Aamulla Jori heräsi ensimmäisenä, muisti joitain pätkiä unestaan vielä avatessaan silmänsä. Tuntui siltä, että hän olisi herännyt painajaiseen ja uni olisikin ollut sitä elämää jota hän haluaisi elää.

Hän kävi vessassa ja näki peilistä riutuneet kasvonsa. Suussa oli tukahtunut ja kuiva, vanhalle viinalle maistuva maku. Sieraimissa haisi oksennus ja päätä alkoi kuin esinäytöksenä särkeä. Hän virtsasi ja pesi kätensä sekä kasvonsa. Otti hammasharjan ja laittoi siihen hammastahnaa ja pesi hampaansa. Lopuksi hän harjasi myös harmaakeltaisen kielensä katetta ja kun kielen punertava väri tuli esiin, huuhteli suunsa. Nyt Jori saattoi olla hieman tyytyväisempi olotilaansa kuin vielä hetki sitten. ”Krapulassa on se hyvä puoli, että kärsimys on tässä kehossa. Ei ole voimia setviä mitään muuta”, Jori ajatteli, ja meni laittamaan kahvia. Päänsärkyyn hän kaivoin lääkekaapista helpotukseksi vahvan annoksen ibuprofeiinia ja kulautti sen suustansa puolenlitran oluttölkillisellä. Sitten hän meni eteiseen ja työnsi kiinalaiset lipokkaat jalkaansa ja lähti tupakille. Tupakoidessaan pääoven edessä hän kuulosteli, aivan kuin linnut olisivat kuorossa laulaneet. Mutta eihän muuttolinnut ole vielä saapuneet, ajatteli hän. Palatessaan eteiseen hän kuuli jälleen lintujen laulua.
”Kiinalaiset! Kyllä ne osaavat”, naurahti Jori.

Kahvia juodessaan ja selatessaan Aamulehteä Jorin katse nauliutui kuolinilmoitukseen. Aivan kuin hän olisi ollut kuollut elävien keskuudessa. Ei siis Jori, siinä ei ollut Jorin nimeä. Se vielä olisi tästä puuttunut, mutta siinä oli Jorin vaimon nimi!
”Mitä helvettiä? Mitä tämä on?”, Jori sanoi puoliääneen. Nimi oli oikein, samoin syntymäaika. Syntymäpaikka, se oli Pori niin kuin hänen vaimollaankin. Kuolinpäivänä oli tämä päivä tasan vuosi sitten Tampereella. Tays. Muistokirjoituksessa oli mainittu, että ”sokeudesta päivänpaisteeseen on niin lyhyt matka. Rakkaudella muistaen aviopuoliso ja omaiset.”
Jori sulki lehden ja avasi sen uudelleen samalta sivulta, nyt hän ei löytänyt enää ilmoitusta. Hän katsoi yhä uudelleen ja uudelleen sivun jokaisen kuolinilmoituksen, ja joutui tyytymään siihen että oli nähnyt harhan. ”Ei helvetti, olenko minä hullu? Mitä minä oikein kuvittelin, olin varmaan vielä unessa. Kyllä pitää ihmisen päässä heittää, ilmoitus oli tuossa edessäni, olen aivan varma siitä!”
Hän katsoi vielä lehden päiväyksen...se oli vuoden päässä tulevaisuudessa! Jori sulki silmänsä ja ajatteli, että ei ole todellista. Avasi silmänsä jälleen, ja päivämäärä olikin oikea!
Carita tuli yllättäen keittiön ovelle, Jori tuijotti lehteä.
”Huomenta!”, sanoi Carita. Jori katsoi vaimoaan kuin hän olisi herännyt kuolleista, ja niinhän tämä olikin Jorin näkökulmasta juuri äsken herännyt.
”Mitä sinä katsot minua kuin aavetta? Onko pää kipeä?”, Carita sanoi hymynväre kasvoillaan.

Jori päätti, että tätä ”lomaa” hän ei aio ryypätä. Nyt aletaan elämään kuin viimeistä päivää, sillä harhaa tai ei, viesti oli hänelle selvä, vaikkei mies sitä kenties vielä ollutkaan. Ja kummasti hänen alkoi tehdä mieli, vaaleanpunaista Mercedestä sekä Caritaa. No, toinen minulla jo on.

VAALEAN PUNAINEN MERCEDES

1.1 KAIKKI MÄTTÄÄ AVIOMIESTÄ

Jori oli jo kauan miettinyt parisuhdettaan, se näytti päivä päivältä olevan lähempänä loppuaan. Vihan tunteet peilautuivat ilmeistä ja huomioonottamisen puutteena. Tämä oli molemminpuolista, vaimo oli jo pitkään ärsyttänyt tutuksi tulleilla monologeillaan työpaikaltaan ja kotiinpaluu töistä oli aina vastenmielistä. Jorille ja Caritalle, kummallekin. Pelkkää kärsimystä, ajatteli Jori, joka tiesi ettei ollut enää pitkää matkaa lopulliseen kulissien romahtamiseen. Jotain tulisi tapahtumaan, tämän oli pakko ratketa jollakin tavoin.

Turhautumista oli jatkunut jo vuosikausia, ja se johtui paljolti siitä ettei Jori ollut saavuttanut niitä tavoitteita elämässään, mitä hän joskus nuorempana oli itselleen asettanut. Ei ollut loistoautoa tai edes autoa, vakituista työpaikkaa, omaa asuntoa. Materiapuoli oli jäänyt hyvin vajavaiseksi Jorin mitta-puun mukaan, ja mikä pahinta enää ei ollut edes rakkautta, joka kahden toistensa kanssa asuvan ihmisen välillä pitäisi olla. Minne se on hävinnyt? Mikä asia tai asiat ovat tehneet minusta tämän tyytymättömän ja rakkaudettoman ihmisen? Miksi kateutta ja katkeruutta kasvaa elämässäni?

Näitä Jori mietti, mutta ei saanut vastausta. Joo, se ei kuitenkaan ole minun syy, se on tämän elämän syytä. Elämä alkoi olla ”pakkoa”, jonka suorittamisesta hän on saanut vain huonoja arvosanoja. Katkeran suloisesti hän rypi itsesäälissä, sillä se oli niin helppoa saavuuttaa ja antoi jonkinlaisen oikeutuksen olemassaololle.

Jori otti kaapista kynän ja lehtiön, nyt on aika laittaa asioita ylös. Mutta, kuten monesti kun alkaa tekemään jotain sellaista jota pitäisi tehdä, tuli jokin kiireellisempi asia mieleen. Roskat, ne pitää viedä ulos ja samalla voin polttaa tupakan. Tupakka on kuitenkin ajattelua stimuloivaa ja tupakantuskassa en voi miettiä mitään järkevästi. Jori alitajuntaisesti tiesi, ettei roskien vieminen ollut tärkeä asia juuri nyt. Tupakointi sen sijaan oli, ja niin Jori jo käytävässä laski roskapussin lattialle ja sytytti savukkeen. Savuke antoi hänelle oraalista tyydytystä, mutta se ei enää ollut vuosikausiin vaikuttanut huumaavasti. Ainoastaan se piti vieroitusoireet loitolla, ja muistikuvan yllä niistä ensimmäisitä henkosista, jotka saivat maailman tuntumaan hienolta paikalta.

On tämäkin säätä, jo maaliskuu ja lunta on vielä toista metriä. Kesä ei varmaan koskaan saavu, ja aurinkokin tuntuu todella masentavalta. Se ei edes lämmitä niin kuin auringon pitäisi tähän vuodenaikaan jo lämmittää. Joria vitutti, suututti ja samalla hän taasen koki katkeran suloisen oikeutuksen vihaansa. Hän avasi vanhanaikaisen metallisen roskalaatikon kannen ja heitti sinne roskapussin, joka kuitenkin tippui sieltä heti maahan. ”Perkele, taaskaan tätä ei ole tyhjennetty! Isännöitsijä on oikea Urpo!”

Isännöitsijä Urpo Matikainen ei ollut tehnyt sopimusta jätehuoltofirman kanssa. Hän oli tarkka mies, joka ynnäsi vuokrat ja menot tarkasti ylös, jotain voittoakin piti saada ja samalla kuitenkin vuokratason piti olla kohtuullinen. ”Tulee kuulemma halvemmaksi rahdata roskat kaatopaikalle ihan itse vanhalla 70-luvun Scaniallaan”, mietti Jori. ”No, rahtais sitten!”
Katkeransuloinen oikeutus kritiikkiin maistui hyvältä, viha jonka kohteena olivat nyt roskat sai ajatuksista ruokaa.

Jori palasi sisälle, avasi ulko-oven ja asteli seitsemän porrasta ensimmäisen kerroksen tasanteelle. Oikealla puolella oli ruskea ovi, jossa luki Jori ja Carita Ilonen. ”Ilosta sakkia asuu täällä”, ajatteli Jori sarkastisesti.
Hän näki pienen keittiön pyöreällä lasitetulla pöydällä kynän ja lehtiön. Hän otti ja laittoi ne takaisin kaappiin. En jaksa nyt, ehkä huomenna. Vanhanmallin mustavalkonäyttöinen, jo kuoristansa värinsä mennettänyt Nokian puhelin alkoi soittaa säkkijärven polkkaa. ”Kukahan siellä nyt? Virtanen, mitä se mulle soittaa? Mulla on vapaapäivä!”

Pertti Virtanen oli paikallisen taksifirman omistaja, jolla Jori ajoi satunnaisesti renkinä.
”Morjes”, sanoi Jori, ”mitä mies?”
”Terve. Olisi vähän asiaa, ei mitään mukavaa kerrottavaa”, sanoi Virtanen.
”Onks joku tullut kipeäksi?”, Jori kysyi.
”Ei. Firma loppuu. Muistatko, kun tuossa epävirallisesti annoin ohjeet, että voitte hieman ajaa mittari kiinni ja kaikki hyötyvät. Ja sitten on se sosiaalitoimen taksikortilla ajelut, kun päätettiin että otetaan kaikki ajot vastaan ja kierrettään hieman ohjeistusta.”
”Niin?”
”Ne on nyt jokun paskiaisen takia tullut julki, epäilen Rissasta. Sillä on hinku saada lisää autoja kylälle.”
”Voi vittu! Ihanko totta, annatko sinä minulle nyt kenkää?”
”Ja kaikille muille myös. Joo, näin tässä nyt kävi, takseilla ei saa ajaa enää metriäkään. Niin lukee ministeriöstä saapuneessa kirjeessä. Olen pahoillani, meidän kaikkien puolesta.”

Puhelun jälkeen oli Jorilla sanaton olo, ei mitään hyvää tähän elämään. Päässä humisi. Hiljaisuus. Ajatus, ettei edes työpaikkaa enää ollut hiljensi Jorin mielen.