1.9. Kunto nousee

Jori oli ollut todella aktiivinen, vaikka olikin vain kotona. Hän nautti laittaa kotia kuntoon, hän oli löytänyt itsestään aivan uuden puolen. Hän piti ruuanlaitosta, siivoamisesta ja arki oli alkanut maistumaan hyvältä. Hän oli alkanut lueskelemaan ja osasi nähdä asiat selkeämmin kuin ennen. Virallisesti hän oli sairas, masentunut ex-taksikuski, joka ajoi nyt ”vihreillä”.

Jori oli pyytänyt isännöitsijältä luvan tapetoida olohuoneen seinät uudelleen ja tähän isännöitsijä oli myöntynytkin. Työpanoshan ei maksanut mitään, joten se oli edullinen tapa ehostaa pääomaansa. Isännöitsijä tiesi, että Jori oli kätevä käsistään. Hän oli todennut asian tämän kevään kuluessa, kun Jori oli entisöinyt joitakin huonekaluja itselleen talon alakerran askarteluhuoneessa. Kaiken lisäksi Jori oli alkanut käymään lenkillä ja uimassa. Hänen kuntonsa alkoi olla hyvä, 40-vuotiaaksi mieheksi erinomainen. Parin kuukauden kuntokuuri oli tuottanut tulosta ja se oli pakko jokaisen myöntää.

Astuessaan psykiatri Raimo Lomposen vastaanottohuoneeseen Jori hymyili mielessään. Hän tunnisti psykiatrin auton terveyskeskuksen pihalla ja havainto, jonka hän oli autosta tehnyt oli piristävän humoristinen. Nyt kuitenkin hymy loitolle, ajatteli Jori ja tervehti Lomposta.
”Moi!” Lomponen ojensi kätensä ja he kättelivät, jonka jälkeen Jori istuutui Lomposen osoittamalle tuolille.
”No, miten on mennyt?”, Lomponen kysyi.
”Ei tässä mitään kummenpaa, olen puuhaillut kaikenlaista.” Jori kertoi olleensa aktiivinen ja sanoi, ettei kenties enää ole ihan niin masentunut. Samalla hän kuitenkin painotti, ettei siitä huolimatta ollut vielä päässyt kovinkaan hyvään lopputulokseen tulevaisuuttaan ajatellen. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään käsitystä jatkostaan, elämä maistui muttei antanut maistiaisia tulevaisuudesta. Masentunut ilme toimi niin kuin Jori halusikin, mutta hän oli niin täynnä hyvää oloa ettei Lomponen voinut olla kysymättä.
”Oletko saanut nukuttua?”
Jorin oli turvattava jatkossakin toimeentulonsa ja muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin Kelan tarjoama päiväraha, siihen hän nyt tarvitsi Lomposen sairaslomatodistusta. Hän mietti hetkisen ja päätyi vastaamaan.
”No, olen ollut pirteämpi. Nukkunut olen tosin hieman vähemmän, mutta se kai on aivan luonnollista kun ei ole työvelvoitetta. Olen aika paljon, niin kuin sanottu, tehnyt kaikkia juttuja joita ei aiemmin tullut tehtyä”.
”Hmmm, tuota, tämä vaikuttaa hieman erikoiselta aktiivisuuden nousulta. Tunnut käyvän ylikierroksilla”. Jori myönsi, että onhan hän ollut aktiivisempi. Kieltämättä. Mutta se on tuntunut ihan hyvältä. Kertoessaan kaikesta mitä hän oli tehnyt ja miten elämä tuntui ihanalta Lomponen kutristi silmäkulmaansa.
”Tuo kaikki viittaa nyt siihen, että lääkitys on tehonnut. Mutta minusta tuntuu, että sinulla on kenties mieliala noussut jo liikaakin. Sinulla saattaa olla hypomania. Tässä voi olla nyt riskinsä, hän sanoi”.
”Miten niin? Hypomaniako? Mitä riskejä? Eikö ole hyvä, että olen löytänyt elämääni kaikesta huolimatta mielekkyyttä?”
”Joo, kyllä se on hyvä asia. Mutta ottaen huomioon tilanteesi, se ei ole realistista. Luulenpa, että määräämäni lääkeannos nyt puolitetaan, ja että sairaslomaa jatketaan ainakin kolmella kuukaudella ja seurataan tilannettasi”. Lomponen ajatteli, että kenties tässä on kyse kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Pahalta näyttää, hän ajatteli ja sanoi että ei tässä ole mitään hätää.
”Syöt lääkkeesi ja tulet vastaanotolleni jälleen kahden viikon kuluttua”. Hän antoi Jorille sairaslomatodistuksen ja he kättelivät.
Ovelta Jori vielä sanoi, että tohtorin auto taitaa olla turvallisimmasta päästä.
”Miten niin?”
”No, kun katsoin että sen ikkuna oli auki ja autossa oli kännykkä jätettynä koelautaan."
”Voihan..., pitääkin mennä käymään siellä. Kiitokset”.
Jori ei kuitenkaan maininnut, että puhelin oli soinut hänen tullessaan ja että se juuri oli herättänyt hänen mielenkiintonsa psykiatrin autoa kohtaan. Kurkistaessaan avoimesta ikkunasta, hän oli nähnyt puukon kiinnitettynä tuppeensa kujettajan puoleiseen ikkunan tukipilariin. Kaikenmoisia hulluja, oli Jori ajatellut, ja hymyillyt jatkaen ajatusleikkiään. ”Olisi tuossakin miehessä kollegoilla ihmettelemistä. Turvallisuus ennen kaikkea.”


1.10 TULOKSET

Caritan taannoinen oivallus elämäntarkoituksesta oli kuin unta, jonka hän oli nähnyt. Pelko oli vallannut hänen mielensä ja tunteet, joita hän ei tunnistanut väreilivät hänen kehossaan. Hän koitti päästä niistä eroon kieltäen omassa itsessä tuntuvat epämiellyttävät tuntemukset. Häneen astui pelko siitä, että kaikki onkin loppumassa, kun hän oli jo tuntenut jonkin tarkoituksen astuneen elämäänsä. Kävely vailla päämäärää, aistien terävöityminen ja oivalluksen riemu omasta kaksinaisuudesta oli menettänyt uutuudenviehätyksensä mitä enemmän hän oli asioita miettinyt. Jotain, jotain ihanaa oli tapahtunut, mutta ikäänkuin se olisi ollut vain kangastus. Jotain, jota oli tapahtunut, aivan kuin jollekulle toiselle. Mutta nyt hän tunsi olevansa jälleen hereillä, hän tunsi kuolemanpelon ja hän toivoi olevansa terve. Hän kaipasi selvitystä. lääketieteellistä dokumentointia omasta tilastaan. Hän halusi kuulla totuuden, ja nyt hän sen pian saisi kuulla.

Osastonlääkäri oli määrännyt Caritan tutkimuksiin. Caritalta oli otettu laaja verenkuva ja hänen oireensa oli kirjattu tarkkaan ylös. Häneltä oli tutkittu rinnat, kohtu ja kaikki mahdollinen mitä tässä vaiheessa oli mahdollista tehdä. Hän oli saanut puhtaat paperit, häneltä ei voitu todentaa mitään poikkeavaa. Hän oli terve kuin pukki, jos voidaan käyttää tällaista ilmaisua kun kyseessä on kuitenkin viehättävä nainen. Carita oli helpottunut, mutta kuitenkin ahdistunut. Hän oli ollut varma, ettei kaikki ollut kunnossa. Mikä oli ollut se näky, jossa hän oli ilman silmiä. Jotain on jäänyt varmasti huomaamatta! Ei ole mahdollista, että sellainen näky tai ennakkoaavistus voisi olla tarkoitukseton. Vai oliko se ennakkoaavistus minulle viestinä, jotain pitää nyt muuttaa. Mutta mitä minun pitää muuttaa elämässäni? Hän mietti hetken tuota oivallustaan, jonka oli kokenut. Hautasi sen samantein mielestänsä ja alkoi menettää uskoansa tutkimustulosten luotettavuuteen.

Kuoleman läheisyys oli ollut käsinkosketeltavissa tänä aikana jolloin hän oli odottanut tutkimusten tuloksia. Hän oli jo alistunut kuolemaan, nyt hänelle kuitenkin näytettiin mustaa-valkoisella siitä, että hän olikin luulosairas. Luulosairas sairaanhoitaja, jonka seuraava tutkimus-kohde onkin korvien välissä. Vaikka hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen löydöksestä tai sen puuttumisesta, hän oli tyytymätön! Kuolemakin tuntui Caritasta paremmalta vaihtoehdolta kuin se, että hän olisi luulosairas. Lääkäri oli antanut näin ymmärtää, kun hän kysyi onko jokin asia muuttunut elämässäsi? Kenties tähän on jokin muu kuin somaattinen selitys?

”Olisitko valmis puhumaan siitä ammatti-ihmisen kanssa?”, oli lääkäri juuri äsken häneltä kysynyt. Carita loukkaantui lääkärin ehdotuksesta, että hänen pitäisi mennä juttelemaan asiantuntijan kanssa! En ole mikään hullu, oli Carita huutanut äänettömästi ja se oli kuvastunut hänen silmistään. Lääkäri katsoi häntä silmiin ja sanoi.

”Hetkinen, mikä tuo on?” Hän katsoi Caritan vasemmanpuoleista silmää lähemmin ja havaitsi ikäänkuin ruukunsärönmallisen poikkeaman iiriksessä. Hän sanoi, että kaikkia tutkimuksia ei kenties ole vielä tehty. Carita luhistui istumaan tuolille, josta vain hetkeä aikaisemmin oli pompahtanut seisomaan, kyyneleet alkoivat virtaamaan hänen silmistään.