6.1. Muutos

Pari viikkoa oli kulunut kohtalokkaasta aamusta, joka laittoi Jorin elämänarvot uusiksi. Hetki jolloin hänen vaimonsa heräsi kuolleista. Hän näki Caritan jälleen rakastettavana, ihana ihmisenä ja oli kiitollinen vaimostansa. Jori osoitti vaimolleen huomiota ja antoi katseellaan ymmärtää, ettei ole mitään tärkeämpää kuin Carita.

Jori ei ollut tänä kahtena viikkona juonut mitään, se ei tullut edes mieleen. Hän oli päättänyt, että elämä on elämisen arvoista. Nyt kun hän oli vaimonsa saanut takaisin, vaikkei häntä ollut edes ensinnäkään menettänyt.
Muutos oli niin suuri, että hetkittäin Carita jopa mietti, ettei Jori ollut se sama mies jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän oli ollut aviossa 20-vuotta. Oliko Jori vaihdettu Jorin täydelliseen kopioon vai oliko hänen alkuperäinen Jorinsa ollutkin kopio? Ristiriitaiset ajatukset valtasivat Caritan mielen, vaikka hän ymmärsikin ajatusleikin olevan vain leikkiä. Jorin katseessa oli jälleen jotain lumoa, hän katsoi minua jälleen rakastavasti silmiin aivan kuin suhteemme alussa. Carita tunsi, että hän olisi ollut ainoa nainen koko maailmassa, kun Jorin silmät kohtasivat hänen omansa. Jorin katse porautui hänen sieluunsa asti, ja Carita tiesi sen olevan merkki siitä, että heidän sielunsa ovat yhtä.
Jori oli hänen töissä ollessaan hoitanut kodin ja kaikki arjen velvollisuudet niin hyvin, kuin vain kuviteltavissa oli vaimon näkökulmasta. Carita ei voinut olla muutakuin tyytyväinen. Sairaanhoitajana hän toki tiesi, että jos henkilön käytös tai olemus muuttuu yht´äkkiä, voi kyseessä olla jokin mielenterveyteen liittyvä häiriö, jopa psykoosi. Mutta tuolle ajatukselle hän naurahti, sillä hän halusi uskoa toisin. Hän oli varuillaan, mutta kuitenkin, kun kaikki oli mennyt parempaan suuntaan hän hylkäsi moisen ajatuksen. Kaikki oli todellakin menossa hyvään suuntaan! Ehkä olemme nyt tulevaisuudessa, jota aina hamusimme... tai ainakin matkalla sinne. Ei, kyllä nyt pitää olla tyytyväinen, päätti Carita.


KYNÄILYÄ

Carita oli töissä, kun Jori otti kaapista kynän ja vihon. Hän alkoi kirjaamaan tilannettaan paperille. Keikkatyöläinen. Ei irtisnomisaikaa. Toiselle taksille keikkakuskiksi? Tuleeko selvittelyä laittomista ajoista myös minun kohdalleni? Taksilupani kohtalo? En kuulu ammattiliittoon?! Rahat lopussa! Työttömyyskorvaus tulossa aikaisintaan kolmen viikon kuluttua, perusosa! Tulot olleen enemmin kohtuulliset, mutteivät riitävät, päätti Jori vielä lisätä. Puhelin soi. Jori vastasi katsomatta kännykän näyttöön, koska oli niin ajatuksissaan.
”Morjens, tässä Virtanen.”
”No, mitä mies?”
”Ajattelin kysyä miten sinulla menee, kun tiedän ettet kuulunut edes liittoon.”
”No, juuri olen tekemässä suunnitelmaa eteenpäin. Olen hieman listaillut asioita”, samalla Jori mietti että sinähän minut tähän tilanteeseen saatoit. Samalla hänelle tuli pitkästä aikaa ahdistava tunne, joka puristi rintaa.
Virtanen jatkoi. ”No, sitä minä vain mietin että kun et liittoon kuulu niin hae sairaslomaa. Lomposen Raimo, mulla olisi sen numero. Se on psykiatri ja ymmärtää varmaan. Olin itse sen vastaanotolla ja ajattelin että sinäkin voisit käväistä.”
”Jaa psykiatrilla, ei helvetti!”
”Äläpä, saisit varmaan siltä sairaslomaa ja sitä kautta paremman toimeentulon.”
”Niin, tuo on totta. Mikä minua sitten vaivaisi?”
”Masennus, luonnollisesti”, sanoi Virtanen, ”se on aivan normaalia tässä tilanteessa.”
”No, anna minulle numero sille...niin, Lomposen Raimolle”, jatkoi Virtanen.
Virtanen antoi numeron ja Jori kirjasi sen vihkoon, johon oli juuri listaamassa omaa kohtaloaan.
Jori kirjasi lehtiöön: ”sairasloma masennuksesta?!”.

Jori avasi tietokoneen ja alkoi kerätä tietoa masennuksesta, sen oireista. Yöunet ovat menneet, ruokahaluttomuutta, arvottomuudentunnetta, itsemurha-ajatuksia, keskittymiskyvyn puutetta ja toivottomuutta. No, näitä sitten, päätti Jori. Hän valitsi Virtasen antaman numeron ja soitti psykiatrilta ajan.


7.1. SAIRASLOMA

Jori palasi psykiatrin vastaanotolta kahden kuukauden sairaslomatodistus taskussaan, ja toimitti sen samantein Kelaan. ”No niin, nyt olen sairaslomalla ja kuitenkin olen positiivisempi kuin aikoihin”, Jori mietti. ”Sen kuolinilmoituksen jälkeen aloin elämään, siitä en kuitenkaan Lomposelle maininnut mitään. Olisin varmaan saanut pidemmän sairasloman tai hän olisi passittanut minut sairaalaan. On asioita, joita ei kannata toitottaa. Yksi on vaimon kuolema.”

No, nyt on asiat sitten sillä mallilla, etten ole aivan rahaton ainakaan kahteen kuukauteen ja Lomponen sanoi, että nämä voivat olla pitkä aikaisia juttuja. Uskottava se varmaan on, masennus ei ole leikin asia. Tämä on minun työttömyysturvani, kun taksilupakin varmaan menee hyllylle. Sitä saa, kun toimii kolmikantasopimuksen mukaisesti niin että työnantaja, renki ja asiakaskin monesti oli hyötynyt. Reseptin hän oli saanut myös mukaan, johon Lomponen oli kirjoittanut masennukseen ja nukahtamiseen tarkoitettuja lääkkeitä, kahta eri sorttia. Reseptin hän rytisti ja heitti Kelan ulkopuolella olevaan roskalaatikkoon. Jori ajatteli, ”Kelaa. Kuka tarvii reseptejä ja liittoja, kun on Kela ja Lomponen. Sitä paitsi, ymmärän sen jos päätä särkee tai jotain muuta paikkaa. Mutta en ole koskaan syönyt särkylääkettä, jos ei särje.”

Carita tunsi piston sydänalassaan, kun kuuli Jorin sairastavan masennusta. ”Ei tässä ole järkeä”, mietti Carita. Tätä minä hieman epäilinkin, kun Jorin käytös muuttui. Mutta kuitenkin, tämä Jorin masennus on kyllä melko piilevää sorttia. Piilevät sairaudet ovat usein kyllä kaikista kohtalokkaimpia, sen Carita sairaanhoitajana itselleen myönsi. Hyvä, että Jori oli tunnistanut itsessään taudin oireet, ja olihan tuo hyvä toimeentulon turvaamisenkin kannalta.

Caritaa väsytti, töissä oli ollut rasittava päivä, ei niin että siinä olisi ollut mitään poikkeavaa. Carita oli tehnyt työvuorolistan valmiiksi huomioiden tunnontarkasti jokaisen työntekijän hekilökohtaiset toiveet ja onnistunut siinä mielestään hyvin. Häntä arvostettiin reiluna esimiehenä ja hoitotyön johtajana. Kiitoksia siis sateli, mutta väsymys oli päivä päivältä kevään edistyessä ja vaihtuessa jo kesään alkanut syvenemään. Onkohan minullakin masennus? Ei, sitä en voi uskoa. Pitää käydä ostamassa jotain vitamiinia, ja voihan olla että tämä johtuu tästä muutoksesta, joka Jorin elämässä on nyt tapahtunut. Mutta eikö minun pitäisi olla päinvastoin iloisempi, kun Jori tekee kaikki kotityöt ja osoittaa minulle huomioita kaikkien niiden välinpitämättömien vuosien jälkeen. Minun pitäisi todellakin olla helpottunut ja tyytyväisempi tähän tilanteeseen. Ei niin, etten olisi helpottunut ja tyytyväinen. Mitähän minä oikein mietin? Niin, kenties minun pitäisi nähdä asiat eri tavoin. Jorin tavalla.

”Jori”, Carita sanoi, ”Kerro minulle mitä sinulle on tapahtunut? Muutakin, että olet nyt sairaslomalla ja että olet ollut todella ihana nämä kaksi kuukautta”.
Jori mietti hetken ja sanoi: ”Ymmärsin vain että minulla ei ole varaa menettää sinua. Sinä krapula-aamuna minä päätin, että elämämme muuttuu ja sen mukaisesti olen toiminut. Toisaalta, päätös oli niin luontainen ettei se edes tuntunut päätökseltä. Se oli selviö, sen jälkeen kun....ymmärsin merkityksesi.” Caritan silmäkulmaan tuli kyynel, ja he halasivat toisiaan pienessä keittiössä. Keittiössä, jonka pöydällä oli Jorin ostamat kukat. Ruukussa oli valkoisia ruusuja ja sinisiä iiriksiä, Carita katseli niitä halatessaan Joria ja ajatteli: ”Valkoinen sokeus”, hautajaiskukkia. Mitä minun pitäisi ajatella tästä kaikesta, vai olisiko parempi olla ajattelematta mitään?