1.8. Kevyttä lyijyä

Vaaleanpunainen Mercedes jatkuu...

Carita käveli kohti bussipysäkkiä ja hän tunsi jokaisen askeleensa uppoutuvan asfalttiin. Talvella, kun oli lumisohjoa ja painavat saapikkaat kävely oli ollut kevyempää. Nyt, kun oli kesä ja kevyet avokkaat jalassa jalat tuntuivat lyijynraskaalta. Asfaltti oli kuin magneetti, joka veti hänen jalkojaan puoleensa. ”Mitä tämä oikein on?”, ajatteli Carita, kun hän pysähtyi lepäämään ja tasoittamaan hengitystään. Minun on puhuttava osastonlääkärin kanssa tästä tilanteestani, kaikki ei nyt ole kunnossa! Samalla hän tunsi vastustamatonta halua sulkea silmänsä ja pimeyden sijasta hän näki itsensä sairaalavuoteessa ja ympärillään tuhansia valkoisia ruusuja. Häntä pelotti, ei niinkään se mitä hän näki, vaan se mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt silmiään, koska hänellä ei niitä ollut.

Ahdistus puristi hänen rintaansa ja tuntui, ettei hän saanut ilmaa. Hän tunsi huimausta ja jonkinlaista outoa keveyden tunnetta. Keveys, joka hetki sitten oli ollut kuin lyijyä hänen kehossaan valui päästä alas kohti hänen jalkojansa. Hän tunsi heikotusta ja hänen oli laskeuduttava kyykylleen kävelytien reunaan. Hän näki asfaltin ja nurmikon välisen viivan kahtena ja tarkensi katsettaan.
Kaksoisnäky palasi yhdeksi ja hän tunsi voimiensa hieman palaavan. Carita mietti, että mikä olikaan tämän elämän tarkoitus? Sekö, että kuolen kävelytiellä matkalla töihin? Tarkoitus! Oiko se hänen elämänsä tarkoitus! Vai oliko sitä hänen elämässään lainkaan? Minä en kestä olla enää itseni kanssa, jos tämä jatkuu! Hän kauhistui oivallukseensa, ajatus tuntui hämmentävältä. ”Minä en kestä enää olla itseni kanssa. Onko minua siis kaksi!? Olenko skitsofreenikko, kuten äitikin? Ei!!!

Carita kokosi ajatuksensa ja tunsi olonsa jo paremmaksi, kuitenkin olo oli sekavan selkeä. Aivan kuin hänelle olisi kerrottu jokin suuri salaisuus, jota ei kukaan muu voisi hänelle kertoa kuin hän itse. Salaisuus, joka ei ollut lainkaan salaisuus, vaan itsestäänselvyys. Yksinkertainen totuus, joka oli ollut häneltä piilossa koko hänen elämänsä. Vai oliko hän joskus lapsena kenties kokenut jotain samankaltaista? Hän oli varma, että oli. Silloin kun hänellä ei vielä ollut identiteettiä, joka tunsi nimen Carita. Silloin, joskus pienenä olin viisaampi. Mitä minä oikein ajattelen? Mitä minä oikein kuvittelen? Caritan ajattelu pysähtyi. Mieli luopui riistetystä itsenäisyydestään ja palautui hetkeksi sinne mistä se oli lähtöisin. Hiljaisuuteen ja äärettömyyteen. Ei ajatustakaan, mieli ei toiminnut lainkaan. Carita ei tajunnut ajankulkua, vaikka hän sen silti jossain taustalla tunsikin kulkevan omaa matkaansa. Hän oli siitä nyt irti. Tätäkö se on, kun löytää itsensä?

Carita nousi seisomaan ja lähti kävelemään eteenpäin. Hän käveli ohi bussipysäkin, johon hänellä alunperin oli matka. Hän jatkoi eteenpäin, vailla päämäärää. Pahasta olosta ei enää ollut jälkeäkään, hän nautti joka askeleesta jonka hänen jalkansa astui. Hän veti henkeä nenänsä kautta ja haistoi kesän ja kaupungin tuoksut voimakkaina. Ilmassa oli heinäntuoksua, kuuman asfaltin syvän öljyinen pienesanssi, pakokaasun seasta nouseva bensiinin leihahdus, parfyymin tuoksua, partavettä, mansikoiden kutsuvanmakea tervehdys mansikkakojulta. Maailma oli tuoksuja tulvillaan! Kaikella tuntui olevan tarkoitus ja kaikki tuntui olevan vain häntä varten. Kaikki oli loistavasti toteutettua, tässä maailmassa. Ja se kaikki oli tarkoitettu hänelle, meille kaikille.

Hän soitti lastenosastolle ja ilmoitti, ettei tule tänään töihin. Carita kertoi pahoinvointikohtauksestaan ja siitä, että haluaisi osastonlääkärin kirjoittavan hänelle lähetteen verikokeisiin ja kenties muihinkin kokeisiin. Sovittiin, että he tapaavat sitten kun Carita kykenee tulemaan töihin.
”Voit olla minun luvallani poissa tämän päivän, mutta jos tilanne pahenee niin mene terveyskeskukseen”. Carita kiitti ja lupasi tehdä ohjeen mukaan, jos olotila ei helpottaisi. Samalla hän toivoi, ettei se koskaan helpottaisi.