1.2. Vaimo

VAIMO

Carita Ilonen, 36-vuotias sairaanhoitaja palasi aamuvuorosta. Hän työskenteli pediatrian osastolla osastonhoitajana, joten vastuu oli suuri. Lastenosastolla oli 16 vuodepaikkaa ja se oli tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. Raskas taakka, jonka saattoi kestää kun näki kiitollisuuden pienen lapsen kasvoilla, kun hän kipulääkityksen kautta sai oloonsa helpotusta. Parhaassa tapauksessa lapsi kotiutettiin terveenä, valitettavasti surullisempia kohtalaloitakin tuli vastaan. Joillakin lapsilla oli hyvät vanhemmat, toisilla välinpitämättömät. Joitakin lapsia oli hoidettu niin kuin lapsia pitääkin hoitaa, toiset olivat selvästi jääneet paitsi asianmukaista huolenpitoa. Joskus Carita mietti, että kohtalo tai Jumala halusi ojentaa vanhempia oikealle tielle, mutta miksi lapsen kautta? Miksi myös niitä vanhempia koeteltiin, jotka olivat hänen mittapuunsa mukaan toimineet oikein? Miksi sairauksia yleensäkin on olemassa myös niillä, jotka eivät niitä ole itse itsellensä aiheuttaneet. Lapset ovat väärä kohde Jumalan vihalle! Tässä maailmassa luulisi kohteita löytyvän, sen verran Carita oli jo tätä maailmaa nähnyt ja kokenut, että saattoi tämän sanoa.

Silloin kun pieni lapsi kuolee, Caritalta loppui ymmärrys. Hän olikin miettinyt asiaan lohduttavan selityksen, joka jollain tavoin lievensi sitä tuskaa, jonka hän joutui näissä tilanteissa kohtaamaan. Mitä lapsi loppujen lopuksi sitten menetti? Menettikö hän oikeastaan mitään, sillä voiko sellaista menettää mitä ei ole vielä saanutkaan. Carita mietti niitä elämättömiä päivä, joita lapsi ei ollut ehtinyt elää. Jokaisella lapsella ja ihmisellä yleisesti on saman verran elettyjä päiviä samassa iässä. Kysymys kuitenkin jäi vääjäämättä askarruttamaan ja kysymyksiä tulvi näissä surullisissa tilanteissa. Miksi hän kuoli? Mitä teimme väärin? Teimmekö kaiken voitavamme? Kuka hän olisi voinut olla, jos olisi saanut elää? Mitä maailma jäi paitsi, kun tämä lapsi otettiin täältä pois?

Ammatillisesti näissä tilanteissa oli käytettävissä henkilökohtainen työnohjaus, ja ilman sitä Carita tuskin olisi jaksanut jatkaa työskentelyä. Ja aina oli pohjalla se, että oikeasti pystyi auttamaan ja parantamaan. Suurin osa lapsista sai avun, tai ainakin rakkautta, jota kiireentuntuisessa sairaalaympäristössä kuitenkin oli mahdollista jakaa vain pieniä hetkiä. Sydäntä riipaisi ne lapset, joiden vanhemmat eivät olleet lapsen sairaudesta kiinnostuneita. Niitäkin oli! Oli lapsia, joiden vanhemmat eivät istuneet sängyn vieressä ja silittäneet. Oli vanhempia, jotka olivat vain vanhempia biologisesti, mutta eivät sitten muuta lapselleen olleetkaan. Se miten Carita tämän ammattinsa tuoman ahdistuksen kesti, oli hänen työllä itse itsellensä muokkaama sairaanhoitajan identiteetti, usko elämään ja rakkauteen, työnohjaus ja ajatus ”ihmisen tehtävästä olla hyvä”. Ne auttoivat, tai oikeastaan velvoittivat Caritaa jatkamaan ja jaksamaan työssään.

Carita istui paikallisbussin etuosassa, kuljettajan takana. Hän katsoi käsiään ja vasemmassa nimettömässä olevaa sormustaan, jossa oli seitsemän teollisuustimanttia. Teollisuustimantit välähtelivät sivuikkunasta tulevan valon ja varjojen tahtiin. Sormus oli valkokultaa ja se oli osoituksena siitä, ettei hän kyennyt saamaan omaa lasta. Aluksi se oli ollut liiton merkki ja lupaus vanhemmuudesta. Mutta ne lupaukset ja toiveet, joita tuo sormus hänelle 18-vuotta aikaisemmin oli merkinnyt, eivät enää olleet voimassa. Lapsettomuus, rakkaudettomuus ja tyhjiö. Sitä tuo sormus merkitsi nyt. Työskennellessään hän ei pitänyt sormusta. Se oli paitsi ammattimaista niin myös vapauttavaa, hänellä ei ollut halua katsoa sormustaan ja autettavia lapsia. Rakkaus ja lapset, ne sopivat yhteen, mutta sormus ja oma henkilökohtainen lapsettomuus eivät.

Lasta Jori ja hän olivat yritettäneet ahkerasti tehdä, ensin ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta ja myöhemmin kuumemittarin kertoman ovulaatiohetken kannustamana. Usko oli jo hiiipunut oman lapsen saamiseksi, siksi kai hän oli ajoittain hieman allapäin ja halusi osoittaa kaiken äidillisen rakkautensa sairaille lapsille. Katkeruutta ja vihaa hän tunsi jo edellä mainittuja, välinpitämättömiä vanhempia kohtaan.

Mikä oli saanut Caritan avioitumaan Jorin kanssa? Jorin loistava huumorintaju, joka oli sarkastista ja samalla älykästä. Jori oli aina ollut kriittinen asioita ja muita ihmisiä kohtaan, ja hän kokikin sen itselleen ylentäväksi. Olihan Jori valinnut hänet, sillä Jorilla olisi ollut muitakin ottajia. Jori oli ja on vieläkin 40-vuotiaaksi mieheksi, komea ja maskuliinen. Toki pitää myöntää, että uurteet kasvoissa olivat alkaneet jo näkyä. Hiukset olivat ohentuneet ja hampaat värjäytyneet nikotiinista keltaiseksi. No, ei Jorin ulkonäössä ollut varsinaisesti mitään vikaan, ulkoisessa käytöksessä sen sijaan oli.

Ne huomionosoitukset joita Jori liiton alkuvaiheessa oli antanut hänelle, olivat kadonneet. Jorin sisäisestä maailmasta hän ei tiennyt oikeastaan mitään, vaikka olivat olleet jo lähes 20-vuotta aviossa. Sen hän kuitenkin tiesi, että Jori ei ollut onnellinen. Hän tiesi, että hän itse oli heistä se onnellisempi. Carita uskoi sen johtuvan työstään, hänellä oli jokin henkireikä tunteille ja rakkaudelle. Paikka jossa hän saattoi tehdä hyvää.


1.3. KOTIINPALUU

Carita saapui kotiin, avasi ruskean oven ja tuli kapeaan 60-luvulla rakennetun kaksion eteiseen.
”Moi!”, Carita hihkasi. Vastausta ei kuulunut.
Jori istui olohuoneessa vanhalla, kuluneella ruskealla plyyshisohvalla. Asunto oli siisti, vaikka huonekalut olivat jo nähneetkin parhaat päivänsä. Lattialla oli halpa plyyshisohvaan sävyiltään sopiva ohut keinokuitumatto, jonka kuviot olivat neliöitä ruskean erisävyin. Pöytä oli ovaalinmuotoinen, jalkana vanhan tv-pöydän pyörivä alumiinirunkoinen jalusta. Pöydällä oli pullo pöytäviinaa, 3/4-osaa juotuna. Olohuoneen tuuletusikkuna oli avoinna, sillä Jori oli tupakoinut sisällä – yhteisestä sopimuksesta huolimatta, ettei sisätiloissa tupakoida.

Carita tiesi, että nyt oli asiat entistä hullummin. Vaikka elämä ei Jorin kanssa ollutkaan kovin auvoista, ei hän yleensä juopotellut keskellä päivää. Carita kysyi sovittelevaan sävyyn, mikä nyt on? Carita asteli ikkunalle ja avasi sen suuremmalle. Hän haki keittiöstä rätin ja pyyhki pöydälle tippuneet tuhkat. Sitten hän istuutui Jorin viereen, mies ei vieläkään puhunut mitään. Jori naurahti ja alkoi selvittää humalaisen uhmakkaasti mitä oli tapahtunut.

Carita tajusi kuultuaan työpaikan menetyksestä, että nyt Jorilla alkaa pitkä juomaputki. Näin oli käynyt joka kesäloma, ja nythän loma sitten alkoi. Työpaikan menetys tekisi mahdolliseksi rypeä vieläkin syvemmällä itsesäälissä. Carita mietti, ettei ehkä jaksaisi enää pitkään olla Jorin kanssa. Mikä heitä yhdisti? Tämä vuokra-asunto ja pitkä liitto, siinä kaikki. Toisaalta hän alkoi tuntemaan sääliä, vaikka tiesikin, että sääli on rakkautta joka sairastaa ylpeyden tautia. Sairaanhoitajat tietävät kaiken sairauksista, hän hymyili sisäisesti. Hän ei vain voinut tällä hetkellä muuta, sääli valtasi ja hän otti Joria kädestä. ”Oletko syönyt mitään? Et varmaan. Minä menen tekemään meille jotain ja sitten puhutaan.” Carita lähti keittiöön määrätietoisin askelein odottamatta vastausta.
”Selvä homma”, sanoi Jori, kaataen loputkin pöytäviinat kurkkuunsa.

Keittiönpöydässä istuessaan Jorilla oli kaikkea muuta mielessään kuin ”selvä homma”. Hän söi näykkien Caritan tekemää munakasta, jossa täytteenä oli pekonia ja juustoa. Itsesääli oli hautautunut promilleihin, mutta uhmakkuus on monesti vain panssari, kuten tässäkin tapauksessa.
”Ei viina ole ajatusten selkeyttäjä, vaan se vie ajatusten alapuolelle.”, Carita sanoi ja jatkoi, ”Koeta syödä ja menet sitten nukkumaan.” Jori olisi halunnut sanoa vastaan, mutta hän tunsi humalan olevan siinä vaiheessa, että Caritan puhe kuulosti jostain kaukaisuudesta kuuluvalta kaiulta. Jorin oli pakko myöntää olevansa kaatokännissä. Jorin silmissä alkoi pyörimään, vatsanpohjassa tuntui kiertämistä ja hän lähti hoipertelemaan kohti vessaa. Siellä hän oksensi ja huohotti äänekkäästi, huuhteli kasvonsa ja suuntasi itsensä ensin keittiön ovelle, josta katsoi kyyneleet silmissään Caritaa. Sitten hän kääntyi ja käveli suoraan makuuhuoneeseen kaatuen sänkyyn. Hetken kuluttua kuului jo kuorsausta ja Carita ajatteli, että hyvä näin. Hän laittoi Jorin päälle kevyen päiväpeitteen ja pani makuuhuoneen oven kiinni. Istuutui olohuoneeseen ja otti kirjahyllystä ystävänsä hänelle suositteleman kirjan.

Carita uppoutui kirjaan antautumuksellisesti ja alkoi lukemaan, koska hän halusi päästä irtautumaan elämtilanteestaan. Hän ei jaksanut olla ajatustensa kanssa. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut tulevaisuuden visioita, jotka nyt väkisin maalautuivat hänen silmiinsä. Hän ei välittänyt menneisyyden muistikuvista, mutta yhtä kaikki – ne kaikki olivat läsnä nyt. Hän oli niiden vanki. Hän halusi paeta kirjaan, joka veisi hänet parempaan tai ainakin jonkun toisen maailmaan.

Kirja kertoi valkeasta sokeudesta ja sen kirjoittaja oli Jose Saramago. Hän luki pitkälle aamuyöhön ja vaipui sitten syvään uneen olohuoneen sohvalle. Valkea sokeus seurasi hänen mukanaan uneen ja hän onnistui siinä mihin oli tähdännytkin. Oma elämäntilanne ei unta vainonnut, hän oli sokea omalle itselleen ja niin oli hyvä.

Makuuhuoneessa Jori nukkui hymy kasvoillaan, painajaismaisen päivän päätteeksi hän nauroi unessaan.



1.4. JORIN UNI

Unessaan Jori asteli kohti kultasepänliikettä ja avasi liikkeen oven, jonka tiuku helähti. Myyjä, keski-ikäinen tummatukkainen mies nosti katseensa sanomalehdestä taitellen sen kassakoneen viereen ja toivotti asiakkaansa tervetulleeksi.
”Löytyisikö teiltä ’uutta aikaa’ ja vaimolleni uutta sormusta?”, Jori sanoi myyjälle veitikkamaisesti hymyillen.
”Uutta aikaa, aikas hyvin heitetty”, myyjä hymyili ja katsoi kelloonsa.
Myyjä päätyi ensin näyttämään sormuksia, joita oli tarjottimen samettisella pinnalla valko- ja keltakultaisina, kivettöminä ja kivellisinä. Jori katsoi sormuksia arvottaen niitä katsellaan.
”Löytyisikö Teillä platinaisia sormuksia?
”Kyllä meiltä löytyy, pieni hetki olkaa hyvä.” Myyjä ymmärsi, että nyt kyseessä on erityisasiakas, jolle hinta ei ollut kynnyskysymys. Hän avasi takanaan olevan laatikoston, jossa sijaitsivat arvoikkaimmat sormukset.
”No niin, nämä näyttävät hyvin kauniilta, minkä hintainen tuo sormus on?”, Jori osoitti platinaista sormusta, jossa oli ainoastaan yksi, mutta kookas timatti. Jori otti sormuksen käteensä ja pyöritteli sitä hetken aikaa sormiensa välissä. Hän katsoi timanttia ikkunasta suodattuvan valon läpi.
”Aivan kuin vaimoni sormus. Otan tämän, jos se saadaan kokoon 17,5.”
”Hmm, tämän hinta on 6500€ ja koko on...”, myyjä mittasi sormusmitalla tarkistaakseen arvionsa, ”...aivan oikea.”
”Hyvä. Koko pitääkin olla oikea, kun kerran on vihitty”, Jori sanoi ilme vakavana ja naurahti sen jälkeen. ”Laitetaan se siis vaatimattomaan pakettiin, kiitos”
”Vaatimattomaan?”
”Niin, eikös yllätys ole mieluisampi kuin odotukset ovat alhaalla”, Jori sanoi.
”Aivan, aivan. Tuota, kävisikö tämä yksivärinen paperi?”
”Laittakaa tuosta”, Jori näytti sanomalehteä kassakoneen vieressä.
”Aivan kuten haluatte”, myyjä sanoi kohteliaasti äänellä, joka vakuuttaa asiakkaan olevan oikeassa.
”Varmaan pidätte minua outona, mutta minä pidän hyvistä uutisista. Sanattomat viestit löytyvät rivien välistä, kun ne kääritään sanomalehteen. Rakastan vaimoani sanomattoman paljon, mutta tietenkin sanoilla on merkitys. Siksi haluankin valita kohdan, josta paperi otetaan”, Jori sanoi nikaten silmää. ”Sanomalehti on siitä veikeä paketoimismateriaali, että se on kaksisuuntaista. Avatessakin on luettavaa.”

Myyjä laittoi pienen sormuslaatikon hieman isompaan laatikkoon, ja tämänkin laatikon vielä uuteen laatikkoon. Hän alkoi paketoimaan laatikkoa sanomalehtipaperin palaan, jossa etupuolella oli lihavoituna otsikko ”Suullinen kielikoe ehkä pakolliseksi”. Alapuolella oli otsake ”Jäätä aletaan sulattaa”. Paperin sisäpuolella, siis silloin kun paketti avataan, aukeni otsake: ”Tehtäväni on korvata luulot tiedolla.”
”Kyllä tämä viesti menee perille niin sanattomasti kuin sanallisestikin, sillä tytöt rakastavat timantteja”, myyjä sanoi ja jatkoi lausettaan ääneetömästi, ”...ja timantit myydyksi tulemista.”

Unessa on se hyvä puoli, että kuulee myös toisten ajatukset. Siksi Jori naurahti kuuluvasti ja samalla Carita käänsi kylkeään. Carita näki unta valkeasta sokeudesta, ja Jori nauroi unessaan.

Jori asteli katsomaan miesten rannekellojen esittelypöytää ja havaitsi lasintakana upean Omegan, jossa oli safiirinsininen kellotaulu, siinä oli jalokiviupotuksia ja kultainen ranneke.
”Sitten haluaisin ottaa kaksi tuollaista kelloa, sanoi Jori, osoittaen Omegaa sormellaan. ”Toiseen voitte kaivertaa ’Pietari’ ja toiseen ’Lenin’.”
Pietari ja Lenin, kaksi viiksekästä suurmiestä, joista kumpikin elää vain muistoissa ja joiden aika oli jo ohi. ”Uutta aikaa tulin hakemaan, sain sitä kaksinkerroin. Suurmiehet syntyivät uudelleen!”, ajatteli Jori tyytyväisenä.

Kultasepänliikkeen myyjä hymyili autuaasti, kasvot säteillen kirkkautta hänen toivottaessaan Jorin tervetulleeksi uudelleen käymään liikkeessään.
Jori ei ollut vaivautunut edes tinkaamaan, vaan ajatteli olevansa maailmalle niin paljon velkaa, ettei moisesta ollut kiinnostunut. Rakkaus on tärkeintä. Raha on vain numeroita, joita kassakoneessa oli ollut 13.500.

Jorin poistuessa liikkeestä hänellä oli kevyt, lentävä askel. Hän suuntasi kohti vaaleanpunaista Mercedestä. Erikoisvärityksellinen auto oli myös tuore hankinta, ja sen ”mäyräkoira” kehräsi kuin kissa, joka on syönyt lauman tiikereitä. Moottori ei kuitenkaan syönyt tiikereitä, se kävi pontikalla. Viina on parempaa polttoaineena kuin jumalattoman suussa, ja sitä paitsi, se antaa moottoriin rutkasti enemmän hevosvoimia. Paskalla oli mukava ajaa, tässä tapauksessa Mercedeksellä, koska se oli jalostuksen jälkeen hajutonta ja tehokasta polttoainetta.

Polttoaineen Jori sai Vileenin suurmaitotuottajalta, jolla oli 700 lehmää ja lietettä löytyi. Vileenin maatilalla oli pontikkaverstas, uskoisin että yksityiskäytössä maailman suurimpia, ja se oli naamioitunut hyvin tuohon maatilamiljööseen. Kaikki maatilan energiantarve hoidettiin omavaraisesti ja ylijäämällä juotettiin kylän autot, traktorit ja isännät. Tosin ihmisille tuo pontikka tehtiin tilan omasta viljasta.

Vileenin Ville oli 50-vuotias uuttera, lyhyenläntä mies, jolla oli veitikkamaiset silmät ja iso punainen nenä. Häntä olisi luullut, kaupugissa kulkiessaan, mieluummin ”laitapuolen kulkijaksi” kuin äveriääksi maito-, ja kuten nyt tiedämme, pontikkatilalliseksi. Tosiasia oli, että Villelle maistui polttoaine itselleenkin, mutta punanenäisyys ei ollut juomisen seurausta. Se oli todiste oppimattomuudesta ja siitä, että opiskelu kannattaa aina.

Pontikankeiton alkeisiin perehtyessään kuumat höyryt olivat polttaneet Villen nenän, ja tästä muistona hän sai kuulla tuon tuostakin olevansa paikkakunnan palomestari. Palomestarin nimikkeeseen liittyi tulipalo, jonka pontikankeitto-opiskelu oli aiheuttanut. Oppirahat on aina maksettava ja tuon Ville oli joutunut kokemaan paitsi tuta niin myös muutenkin. Metsää oli palanut useita hehtaareita, mutta mitäs siitä, omaapahan metsää Ville oli polttanut. Pontikasta Jori oli valistuneesti sanonut Villelle, että paskamainen juoma oli tarkoitettu ainoastaan moottoreille.
”Tiedetään, uskotaan ja uskoa mitataan”, oli Vileen tuohon kommentoinut.

Jori siveli jalopuista rattia ja laittoi vilkun päälle poistuakseen pääkadulle, liikenteen virtaan. Hän valitsi puhelimestaan numeron ja hetken kuluttua sieltä vastattiin.
”Vilkku”
”Morjesta Ville, olen tulossa navetalle iltapäivällä, sopiiko?”
”Totta maar, tule ihmeessä auttamaan lasta, tästä paskasta. Pistetään tankki täyteen. Eikös ollut pistävästi sanottu?”
”Todellakin omaperäistä, mutta perästä kuuluu. Homma hoidettu täällä päässä, sormus ja kellot hankittu. Nähdään!”, Jori sulki puhelimen.
Stereoissa soi Juice Leskisen aikoinaan tunnetuksi tekemä kappale kaksoiselämää. Niinpä, ajatteli Jori ja hengitti syvään, elämä on ihanaa.


1.5. UUTISET (3.5)

Aamulla Jori heräsi ensimmäisenä, muisti joitain pätkiä unestaan vielä avatessaan silmänsä. Tuntui siltä, että hän olisi herännyt painajaiseen ja uni olisikin ollut sitä elämää jota hän haluaisi elää.

Hän kävi vessassa ja näki peilistä riutuneet kasvonsa. Suussa oli tukahtunut ja kuiva, vanhalle viinalle maistuva maku. Sieraimissa haisi oksennus ja päätä alkoi kuin esinäytöksenä särkeä. Hän virtsasi ja pesi kätensä sekä kasvonsa. Otti hammasharjan ja laittoi siihen hammastahnaa ja pesi hampaansa. Lopuksi hän harjasi myös harmaakeltaisen kielensä katetta ja kun kielen punertava väri tuli esiin, huuhteli suunsa. Nyt Jori saattoi olla hieman tyytyväisempi olotilaansa kuin vielä hetki sitten. ”Krapulassa on se hyvä puoli, että kärsimys on tässä kehossa. Ei ole voimia setviä mitään muuta”, Jori ajatteli, ja meni laittamaan kahvia. Päänsärkyyn hän kaivoin lääkekaapista helpotukseksi vahvan annoksen ibuprofeiinia ja kulautti sen suustansa puolenlitran oluttölkillisellä. Sitten hän meni eteiseen ja työnsi kiinalaiset lipokkaat jalkaansa ja lähti tupakille. Tupakoidessaan pääoven edessä hän kuulosteli, aivan kuin linnut olisivat kuorossa laulaneet. Mutta eihän muuttolinnut ole vielä saapuneet, ajatteli hän. Palatessaan eteiseen hän kuuli jälleen lintujen laulua.
”Kiinalaiset! Kyllä ne osaavat”, naurahti Jori.

Kahvia juodessaan ja selatessaan Aamulehteä Jorin katse nauliutui kuolinilmoitukseen. Aivan kuin hän olisi ollut kuollut elävien keskuudessa. Ei siis Jori, siinä ei ollut Jorin nimeä. Se vielä olisi tästä puuttunut, mutta siinä oli Jorin vaimon nimi!
”Mitä helvettiä? Mitä tämä on?”, Jori sanoi puoliääneen. Nimi oli oikein, samoin syntymäaika. Syntymäpaikka, se oli Pori niin kuin hänen vaimollaankin. Kuolinpäivänä oli tämä päivä tasan vuosi sitten Tampereella. Tays. Muistokirjoituksessa oli mainittu, että ”sokeudesta päivänpaisteeseen on niin lyhyt matka. Rakkaudella muistaen aviopuoliso ja omaiset.”
Jori sulki lehden ja avasi sen uudelleen samalta sivulta, nyt hän ei löytänyt enää ilmoitusta. Hän katsoi yhä uudelleen ja uudelleen sivun jokaisen kuolinilmoituksen, ja joutui tyytymään siihen että oli nähnyt harhan. ”Ei helvetti, olenko minä hullu? Mitä minä oikein kuvittelin, olin varmaan vielä unessa. Kyllä pitää ihmisen päässä heittää, ilmoitus oli tuossa edessäni, olen aivan varma siitä!”
Hän katsoi vielä lehden päiväyksen...se oli vuoden päässä tulevaisuudessa! Jori sulki silmänsä ja ajatteli, että ei ole todellista. Avasi silmänsä jälleen, ja päivämäärä olikin oikea!
Carita tuli yllättäen keittiön ovelle, Jori tuijotti lehteä.
”Huomenta!”, sanoi Carita. Jori katsoi vaimoaan kuin hän olisi herännyt kuolleista, ja niinhän tämä olikin Jorin näkökulmasta juuri äsken herännyt.
”Mitä sinä katsot minua kuin aavetta? Onko pää kipeä?”, Carita sanoi hymynväre kasvoillaan.

Jori päätti, että tätä ”lomaa” hän ei aio ryypätä. Nyt aletaan elämään kuin viimeistä päivää, sillä harhaa tai ei, viesti oli hänelle selvä, vaikkei mies sitä kenties vielä ollutkaan. Ja kummasti hänen alkoi tehdä mieli, vaaleanpunaista Mercedestä sekä Caritaa. No, toinen minulla jo on.