VAALEAN PUNAINEN MERCEDES

1.1 KAIKKI MÄTTÄÄ AVIOMIESTÄ

Jori oli jo kauan miettinyt parisuhdettaan, se näytti päivä päivältä olevan lähempänä loppuaan. Vihan tunteet peilautuivat ilmeistä ja huomioonottamisen puutteena. Tämä oli molemminpuolista, vaimo oli jo pitkään ärsyttänyt tutuksi tulleilla monologeillaan työpaikaltaan ja kotiinpaluu töistä oli aina vastenmielistä. Jorille ja Caritalle, kummallekin. Pelkkää kärsimystä, ajatteli Jori, joka tiesi ettei ollut enää pitkää matkaa lopulliseen kulissien romahtamiseen. Jotain tulisi tapahtumaan, tämän oli pakko ratketa jollakin tavoin.

Turhautumista oli jatkunut jo vuosikausia, ja se johtui paljolti siitä ettei Jori ollut saavuttanut niitä tavoitteita elämässään, mitä hän joskus nuorempana oli itselleen asettanut. Ei ollut loistoautoa tai edes autoa, vakituista työpaikkaa, omaa asuntoa. Materiapuoli oli jäänyt hyvin vajavaiseksi Jorin mitta-puun mukaan, ja mikä pahinta enää ei ollut edes rakkautta, joka kahden toistensa kanssa asuvan ihmisen välillä pitäisi olla. Minne se on hävinnyt? Mikä asia tai asiat ovat tehneet minusta tämän tyytymättömän ja rakkaudettoman ihmisen? Miksi kateutta ja katkeruutta kasvaa elämässäni?

Näitä Jori mietti, mutta ei saanut vastausta. Joo, se ei kuitenkaan ole minun syy, se on tämän elämän syytä. Elämä alkoi olla ”pakkoa”, jonka suorittamisesta hän on saanut vain huonoja arvosanoja. Katkeran suloisesti hän rypi itsesäälissä, sillä se oli niin helppoa saavuuttaa ja antoi jonkinlaisen oikeutuksen olemassaololle.

Jori otti kaapista kynän ja lehtiön, nyt on aika laittaa asioita ylös. Mutta, kuten monesti kun alkaa tekemään jotain sellaista jota pitäisi tehdä, tuli jokin kiireellisempi asia mieleen. Roskat, ne pitää viedä ulos ja samalla voin polttaa tupakan. Tupakka on kuitenkin ajattelua stimuloivaa ja tupakantuskassa en voi miettiä mitään järkevästi. Jori alitajuntaisesti tiesi, ettei roskien vieminen ollut tärkeä asia juuri nyt. Tupakointi sen sijaan oli, ja niin Jori jo käytävässä laski roskapussin lattialle ja sytytti savukkeen. Savuke antoi hänelle oraalista tyydytystä, mutta se ei enää ollut vuosikausiin vaikuttanut huumaavasti. Ainoastaan se piti vieroitusoireet loitolla, ja muistikuvan yllä niistä ensimmäisitä henkosista, jotka saivat maailman tuntumaan hienolta paikalta.

On tämäkin säätä, jo maaliskuu ja lunta on vielä toista metriä. Kesä ei varmaan koskaan saavu, ja aurinkokin tuntuu todella masentavalta. Se ei edes lämmitä niin kuin auringon pitäisi tähän vuodenaikaan jo lämmittää. Joria vitutti, suututti ja samalla hän taasen koki katkeran suloisen oikeutuksen vihaansa. Hän avasi vanhanaikaisen metallisen roskalaatikon kannen ja heitti sinne roskapussin, joka kuitenkin tippui sieltä heti maahan. ”Perkele, taaskaan tätä ei ole tyhjennetty! Isännöitsijä on oikea Urpo!”

Isännöitsijä Urpo Matikainen ei ollut tehnyt sopimusta jätehuoltofirman kanssa. Hän oli tarkka mies, joka ynnäsi vuokrat ja menot tarkasti ylös, jotain voittoakin piti saada ja samalla kuitenkin vuokratason piti olla kohtuullinen. ”Tulee kuulemma halvemmaksi rahdata roskat kaatopaikalle ihan itse vanhalla 70-luvun Scaniallaan”, mietti Jori. ”No, rahtais sitten!”
Katkeransuloinen oikeutus kritiikkiin maistui hyvältä, viha jonka kohteena olivat nyt roskat sai ajatuksista ruokaa.

Jori palasi sisälle, avasi ulko-oven ja asteli seitsemän porrasta ensimmäisen kerroksen tasanteelle. Oikealla puolella oli ruskea ovi, jossa luki Jori ja Carita Ilonen. ”Ilosta sakkia asuu täällä”, ajatteli Jori sarkastisesti.
Hän näki pienen keittiön pyöreällä lasitetulla pöydällä kynän ja lehtiön. Hän otti ja laittoi ne takaisin kaappiin. En jaksa nyt, ehkä huomenna. Vanhanmallin mustavalkonäyttöinen, jo kuoristansa värinsä mennettänyt Nokian puhelin alkoi soittaa säkkijärven polkkaa. ”Kukahan siellä nyt? Virtanen, mitä se mulle soittaa? Mulla on vapaapäivä!”

Pertti Virtanen oli paikallisen taksifirman omistaja, jolla Jori ajoi satunnaisesti renkinä.
”Morjes”, sanoi Jori, ”mitä mies?”
”Terve. Olisi vähän asiaa, ei mitään mukavaa kerrottavaa”, sanoi Virtanen.
”Onks joku tullut kipeäksi?”, Jori kysyi.
”Ei. Firma loppuu. Muistatko, kun tuossa epävirallisesti annoin ohjeet, että voitte hieman ajaa mittari kiinni ja kaikki hyötyvät. Ja sitten on se sosiaalitoimen taksikortilla ajelut, kun päätettiin että otetaan kaikki ajot vastaan ja kierrettään hieman ohjeistusta.”
”Niin?”
”Ne on nyt jokun paskiaisen takia tullut julki, epäilen Rissasta. Sillä on hinku saada lisää autoja kylälle.”
”Voi vittu! Ihanko totta, annatko sinä minulle nyt kenkää?”
”Ja kaikille muille myös. Joo, näin tässä nyt kävi, takseilla ei saa ajaa enää metriäkään. Niin lukee ministeriöstä saapuneessa kirjeessä. Olen pahoillani, meidän kaikkien puolesta.”

Puhelun jälkeen oli Jorilla sanaton olo, ei mitään hyvää tähän elämään. Päässä humisi. Hiljaisuus. Ajatus, ettei edes työpaikkaa enää ollut hiljensi Jorin mielen.