11.1. Silmälääkärillä

Vaaleanpunainen Mercedes jatkuu...

Carita ajatteli, ettei tuo yleislääkärin tekemä löytö voinut olla retinoblastooma, silmän verkkokalvon syöpä. Sitä esiintyi ainoastaan tai yleisesti vain alle kolmevuotiailla lapsilla. Ammatillinen ajattelu valtasi hetkessä Caritan mielen, hän alkoi käydä mielessään vaihtoehtoja ja kauhistui jälleen kun muisti näyn jonka oli muutamaa viikkoa aiemmin nähnyt. Valkoiset ruusut ja silmättömyys.
Melanooma saa alkunsa yleisimmin luomesta, mietti Carita ja oivalsi että silmässäkin on luomet. Väärä diagnoosi, vain samanmerkityksellinen sana, hän heti korjasi itselleen. Silmäluomet eivät ole niitä luomia mitä nyt tarkoitetaan, joskus melanooma kuitenkin kehittyy silmän suonikalvostoon, tätä nyt epäiltiin.

Silmätautien erikoislääkäri tutki Caritan silmää ja otti tarvittavia kokeita. Pää oli ruuvattu kuin höyläpenkkiin, hoitaja oli hetkeä aiemmin antanut hänelle silmätippoja jotka laajentavat pupillit. Lääkäri kiikaroi kuin avaruustutkija hänen sielunsa pohjukkaan, mitä sieltä löytyykään? Carita oli kauhuissaan, koska tiesi löydön ollessa positiivinen että se on hänelle negatiivinen. Silmä on läheisessä yhteydessä aivoihin ja sitä kautta olisi todennäköistä, että syöpä olisi levinnyt aivoihin. Silmätautien erikoislääkäri, joka oli erikoistunut silmäsyöpään katsoi Caritaa ja sanoi.

”Näyttää siltä, että se mitä pelkäsimme on hävinnyt. En löydä silmästänne mitään vikaa.” Jälleen Carita tunsi kuinka helpotuksen ja ilon tunne levisi hänen kehonsa läpi. Hetken kuluttua hänellä oli kuitenkin valtavan kokoinen möykky rinnassaan ja hän alkoi itkemään vuolaasti. Tunteiden vuoristorata ei kuulu niihin kaikista hienoimpiin asioihin, kun vastassa ovat elämän ja kuoleman kysymykset. Helpotus ja ahdistus, selvyys ei ollutkaan antanut selkeyttä. Lisää hämmennystä jo hämmennykseen. Carita ajatteli, että seuraavaksi hän soittaa Jorin psykiatrille. Töihin hänestä ei nyt ole, se on varma.


12.1. SYKSY

Tuuli puhalsi ulkona, lehtipuiden viimeisetkin kesän merkit lensivät tuulen mukana kohti maata. Niin, oli tullut syksy tai se oli jo loppumassa. Puut riisuuntuivat lehdistään, Iloset vaatteistaan. Iho painui ihoa vasten, kaksisuuntaista ja luulosairasta ihoa. Heillä oli hyvä olla, Iloset olivat löytäneet toisensa, Jori ja Carita. Sairaudet yhdistävät, jos ne eivät ole kuolemaksi.

Jori oli palannut illalla muutaman päivän lomalta, Pietarista. Hän oli lähtenyt matkalle yksin, koska Carita halusi jäädä kotiin miettimään asioita. Miettimään ja pohdiskelemaan, niin hän oli Jorille sanonut. Tosiasiasiassa hän kutoi vauvalle nuttua, ja halusi miettiä tulevaisuutta vauvan kanssa. Hän ja Jori olivat käyneet hedelmällisyystutkimuksissa ja Caritalta ei oltu todettu mitään estettä lapsensaamiseksi. Jorilta sen sijaan oli, siitiöiden liikkuvuus oli lähes olematon. Pariskunta oli kuitenkin päättänyt, ettei se saanut olla esteenä oman lapsen saamiseksi. Adoptio ei tullut kysymykseen, sillä heidän taloudellinen tilanteensa ei ollut niin hyvä. Taustat selvitettäisiin ja tulisi julki, etteivät he olleet virallisesti edes työkykyisiä – ainakaan tällä hetkellä. He olivat kummatkin sairaslomalla ja jatko toimeentulosta oli epävarmalla pohjalla, kun sairaslomaoikeus loppuisi pitäisi tehdä eläkehakemus. Tilanne ei näyttänyt mitenkään lupaavalta.

Kummatkin olivat nyt psykiatri Lomposen potilaita, vaikka Carita ja Jori pitiväkin itseänsä hänen asiakkainaan. Psykiatrin tehtävä oli heidän näkökulmastaan turvata jonkimoinen toimeentulo välivaiheessa, jossa he elivät. Elämä oli muuttunut, he kummatkin olivat nyt syrjässä työelämästä. Se oli omalla tapaa valinta, valinta hyväksyä tietty leima ja sitä kautta mahdollisuus olla erossa siitä mitä tässä yhteiskunnassa arvostetaan. Luulosairas kehitti itsellensä sairauden, jota hänellä ei ollut. Kaksisuuntainen oppi ensin masentumaan, internetin opastuksella. Lääkäri ohjasi hänet hypomanian saloihin.

Kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää, sillä Jorilla ja Caritalla oli suunnitelma. Suunnitelma oli käynnistynyt siitä hetkestä, kun he olivat tehneet päätöksen lapsenhankinnasta. Palattuaan Pietarin matkalta Jori kertoi tarkkaan matkan aikana syntyneet uudet mahdollisuudet suunnitelman toeuttamiseksi. Carita oli hetken hiljaa Jorin lopettaessa selvityksensä. Hän otti laatikosta valmiiksi kutomansa sini-punaisen nutun, sini-punaisen, koska ei ollut osannut päättää sen väriä, ja vastannut Jorille myöntävästi. Nyt he nukkuivat ja näkivät unia, unia jotka kenties vielä toteutuisivat. He näkivät samaa unta, toisistaan tietämättä. Unessa oli kahden sijasta neljä.

Vaaleanpunainen Mercedes jatkoi unessa kulkuaan ja Jori löysi Caritan sormen. Pujotti siihen platinasormuksen, jossa oli iso timantti. Caritan silmät olivat kirkkaat ja niistä kuvastui pohjaton rakkaus Joriin ja Pietariin, joka istui äitinsä vieressä turvaistuimessa. ”Elämä on ikuista. Raha on vain rahaa, rakkaus on tärkeintä – vaimoon ja itseen”, Jori ajatteli ja lisäsi, ”Pietariin ja isään”.

”Vilkku päälle ja menoksi!”, sanoi Jori pontikkatehtailija Vileenille, joka toimi pariskunnalle kuljettajana. Ville hymyili takapenkkiläisille ja katsoi rakkaus silmissään Pietaria ja kuiskasi vastauksen. ”No, paskaakos tässä. Mennään sitten. Viedään poika kotiin.”


12.1. PIETARIN MATKA

Jori oli lähtenyt matkalle miettimään asioita, niitä yhteisiä keskusteluita joita hän oli Caritan kanssa käynyt. Sitä, miten tärkeä asia Caritalle oli oma lapsi. He olivat päätyneet tutkimaan, kummasta lapsettomuus johtui ja kuten jo edellä selvisi syynä oli Jorin siittiöt. ”Laiskoja siittiöitä, tulleet varmaan isäänsä.”, Jori puhahti, ”mutta jos ei omat juokse niin sille sitten tehdään jotain.” Näin oli päätetty, suunnitelma oli saattaa Carita raskaaksi toisen miehen siemenellä. Se oli oikeus ja kohtuus Caritaan ajatellen ja Jorille kyseessä ei ollut kuin tekninen probleema. Tämän probleeman ratkaisussa hän halusi olla itse mukana, jotta hän voisi lapsen hyväksyä omanaan. Tämä oli mahdollisuus myös Jorille ja mustasukkaisuudelle ei ollut nyt tilaa. Toimintasuunnitelman perusta oli selvä ja lähitulevaisuudessa se täydentyisi kolmannella tekijällä.

Matka Pietariin alkoi aikaisin aamulla Riihimäen rautatieasemalta. Junamatka meni pituudestaan huolimatta nopeasti. Junassa oli hyvin kansainvälinen tunnelma, matkustajia oli joka puolelta maailmaa. Jori tunsi jälleen elävänsä, elämä kuljetti häntä kohti entistä Leningradia. Hän hengitti syvään, maisteli ilmaa. Koska kyseessä oli VR:n paikallisjuna, sen ilmastoinnissa olisi ollut toivomisen varaa. Vainikkalassa juna seisoi puolisen tuntia, samoin kuin Viipurissa.

Venäjän puolelle mentäessä maisemat muuttuivat radikaalisti, talot olivat varmasti samassa kunnossa kuin sotien aikaan Suomen omistaessa maat. Käytävän toisella puolella vastapäätä Joria istui tutunoloinen mies. Mies oli Joria kenties kymmenen vuotta vanhempi, hieman humalassa. Jori oli sivusilmällä katsellut, kun tämä oli ottanut povitaskustaan taskumatin ja irvistänyt nielaistuaan. Nyt mies jälleen oli juomassa ja huomasi Jorin katselevan häntä.
”Niin maanperusteellisen hyvää,” sanoi mies ja heilautti kädessään olevaa taskumattia, ”otatko?”
”No, kai sitä hieman voisi”, sanoi Jori, ”kun kerran lomamatkalla ollaan.”
”Miltäs maistuu?”
”Ei hassumpaa, Whiskiä?”
”Ei tai joo. Ihan miten vaan. Whiskin maku, mutta ei luonne.”, Mies otti taskumatin takaisin itselleen ja saatuaan sen takaisin povitaskuunsa ojensi käytävän ylitse kätensä. ”Minä olen Vileenin Ville, ’Vilkuksi” ovat haukkuneet. ”Siinä on whiski-esanssi, loput voit arvata.”
”Jori. Jori Ilonen.”, samalla hänen katse kiinnittyi Villen nenään. Ville huomasi katseen ja sanoi. ”No, palomestariksikin minua kutsutaan.”
”Oletko?”
”No en, minulla on palo nyt ainoastaan naisiin. Pietarissa on hyviä tyttöjä, jotka laittavat veren kiertämään vanhemmaltakin mieheltä. ’Olga, Olga rakkaus tai kuolema, hahahahahaa’. Eikös ollut hyvin laulettu?”
”Perästä kuuluu...”, sanoi Jori , ”...olen nimittäin hieman sitä mieltä, että noissa venakoissa voi olla riskinsä.”
” Totta puhuu. Tiedetään, uskotaan ja uskoa mitataan.”
”Tunnut hyvältä äijältä, ollaanko me joskus tavattu?”
”Jos ollaan tavattu, niin silloin minä olen ollut varmaankin humalassa tai ala-asteella. Ja jos ottaa ikäeromme huomioon, niin ala-aste on poissuljettu vaihtoehto. Se ei ole ihan tavatonta, tuo humalassa olo, sillä joskus nämä kuurit ovat aika pitkiä. Nytkin oli kyllä korkea aika päästä pois kantturoita hoitamasta, ryyppäminen käy työstä kun koettaa tehdä samalla töitä. Mutta nyt poika, nyt lomaillaan!”
”Kantturoita?”
”Niin. Minulla on lehmätila, kymmenen lypsävää ja siinä on kyllä yhdelle miehelle naisia. Tissit ovat suuret ja muhkeat, ja katseet ovat pelkkää kultaa. Onneksi tosiaan pääsin hieman lepäämään, maatalouslomittajan saaminen on kiven alla.”

Asuimme Hotel Kievskajassa kaupungin laidalla, lähellä Ligovski Prospectin metroasemaa. Matkanjärjestäjä oli löytänyt varmaankin edullisimmasta päästä majoituksen, mutta eipä tuo matka paljoa kustantanutkaan. Jori ja Ville tutustuivat Pietariin yhteistuumin, metrolla ajeltiin, monet ravintolat ja museotkin tuli kierrettyä. Ville oli aiemminkin ollut Pietarissa ja toimi matkaoppaana.
Hänellä oli aivan mahdoton viinapää ja hän kertoi Jorille laveasanaisesti koko elämäntarinansa näinä neljänä vuorokautena.

Villellä ei ollut perhettä, yksikseen asusteli ja jälkikasvua oli yksi aikuinen poika. Poika ei tosin ollut hänen nimissään, vaan hän oli luopunut isyydestään pojan ollessa kaksivuotias. Tuo nainen, Tiina Tikkanen, oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Tiina oli kuitenkin pian löytänyt myös elämänsä rakkauden ja tämä uusi mies oli halunnut adoptoida pojan itselleen. Ville oli miettinyt, että kaippa se pojalle sitten oli parhaaksi. Sovittu oli, että pojalle ei kerrota mitään Villestä ja Ville ei tapaa poikaansa. Näin oli toimittu, mutta Villeä asia oli varsinkin viime aikoina alkanut vaivaamaan. ”Kyllä minä olin tyhmä, kun annoin poikani toisen nimiin!”
”Kyllähän sinulla vielä on mahdollisuus isäksi hankkiutua.”, lohdutteli Jori.
”Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, sinun iässäsi se varmaan olisi vielä mahdollista. Kuka tällaisen juopon huolisi? En minä ainakaan.”
”Juopottelun voi lopetaa, vai mitä?”
”Jos minä lopetan juopottelun alkaa kuules tontut soittaa balalaikkaa Suomessakin. Siitä ei tule mitään, minut on viety monta kertaa deliriumin kourissa katkaisuhoitoon. Viikko hyvää ruokaa, Risolidia ja Diapanmia, B-vitamiinia perseeseen ja sitten kotiin. Siinä se. Sitten sinnitelen kuukauden tai kaksi ja rupeaa ne kantturat vituttaan. Juovuksissa niille voi jutella, selvinpäin se tuntuu jotenkin hullulta. Kuvittele nyt, jutella lehmälle elämästään. Lehmälle, joka katsoo isoilla ruskeilla silmillään sinua ja sanoo ’muu-tu”.”
”Minä tapasin kerran, ollessani taksinkuljettaja, erään savolaisen päihdelääkärin. Hän oli sitä mieltä, ettei vieroitus alkoholista niin kummonen juttu ole. Hän piti tuota lääkevieroitusta aika riskaapelina ja huonona juttuna.”
”No, olipa siinä aikas päihdelääkäri kun tuollaisista asioista jutteli taksikuskille.”
”Arvaappas mitä? Tämä päihdelääkäri vietti pitkiä viikonloppuja Tampereella, muka seminaarissa. Oma firma maksoi taksiajelut ja mies veti viinaa kuin sieni. Hän kertoi minulle, miten hän juomisen lopettaa.”
”Älä. Aikas kaksinaamainen päihdelääkäri”, myhäili Ville, ”ja hän siis lopetti juomisen ihan ilman lääkkeitä?”
”Joo. Tai sanotaan, että hän käytti jotain joka minun oman kokemukseni mukaan on parasta lääkettä.”
”Minä en kyllä ainakaan mitään huumeita käyttäisi!”
”Kuka huumeista on puhunut? Alkoholilla hän viinasta eroon pääsi.”
”Kerro tarkemmin.”
”Sovitaanko, että kerron katkaisukaavan ja sitten teet minulle palveluksen. Se palvelus on kuitenkin aika suuri, mutta siinä voisi olla molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.”
”No, paskaakoos tässä. Tehdään sitten niin.” He katsoivat toisiaan pitkään silmiin ja kumpikin tiesivät, että miehen sanaan voi luottaa. Tätä pitää juhlia, päätti Ville. Hän nosti kättään ja tarjoilija saapui tuoden vodkaa. Samalla hän tilasi itselleen ja Jorille venäläisen aterian.

Venäläinen keittiö on tunnettu kaviaaristaan, sillistä ja smetanasta, blineistä sekä keitoista. Leipä kuuluu tärkeänä osana venäläiseen ruokapöytään. Alkupalana Jorille ja Villelle tarjoiltiin zakuskia ja sitten tuotiin pöytään borssi - punajuurikeitto. Pääruokana oli saslik-vartaita ja niiden kera blinejä eli tattariohukaisia ja piirakoita, sekä suolaisia että makeita. Ruokajuomana oli kotitekoista olutta, sekä vodkaa snapseina. ”Pitää syödä ja juoda hyvin, kun kerran ollaan melkein sukulaisia.”, Ville sanoi hymyillen. Jori tyytyi nyökkäämään suu täynnä ja nikkasi silmää.

Aterian päätteeksi sovittiin, että sopimus virallistettaisiin vasta, kun Jori on puhunut Caritan kanssa. Kummatkin näkivät elämässään nyt aivan uudenlaisen tavoitteen ja kun he saapuivat takaisin hotellille ja huoneisiinsa kumpikin valvoi vielä pitkään miettien miten elämä voi joskus olla yllätyksiä täynnä.


14.1. KYLÄKAUPALLA

Ville ajoi mustan Mercedes-Bentzin kyläkaupan pihaan. Kyläkauppias oli tauolla poltellen tupakkia. Ville pysäköi ja nousi reteesti autosta.
”Terve, mitä isäntä. Olet vaihtanut Ferrarisi oikein sakemanniin.”
”Joo, Ferrarin hinnalla sain saksalaisen. Uusi Punto olisi maksanut saman kuin tämäkin, tosin onhan tämä jo 17-vuotta vanha. Kuitenkin uutena tämä oli parasta mitä rahalla sai, taitaa kyllä olla vieläkin. Antaa todella hienon kyydin.”
”No, ei uskoisi niin vanhaksi autoksi! Olisin veikannut korkeintaan puolet tuosta iästä. Perkele, siinähän on nahkapekit ja kaikki.”
”Eikä siinä kaikki”, naureskeli Ville, ”tässä on kuule nokalla mäyräkoira.”
”Mikä? Mäyräkoiria kuule saat tuolta kaupanpuolelta ja kennelistä.”
”Eiku, ihan totta. Katsos kun moottori on kaksitoista sylinterinen.”
Kyläkauppiaan silmäterät laajentuivat ja hän naurahti. ”Voi olla, että siellä on mäyräkoira, mutta paljonko siinä on hevosia?”
”Kuuden litran edestä eli 394 kappaletta.”
”Jukolauta! Susta tuli sitten kerralla hevostilallinenkin. Mutta mennääs kaupan puolelle, täällä rupeaa tulemaan kylmä.”
Ville ja kauppias menivät sisään ja Ville alkoi keräämään tavaraa kahteen koppaan.
”Löytyykö sinulta pilttiä?”
”Siellä sitä on, toinen hylly vasemmalta. Jos saan kysyä, niin mitä sinä piltillä teet? Perheetön äijä. Poikasihan on jo aikamies.” Ville oli joskus humalapäissään kertonut kauppiaalle elämäntarinaansa ja pojastaan siinä sivussa.
”No, kun pojan perhe tulee käymään ensi viikolla. Täydentelen hieman varastoja.”
”Hienoa, että poikasperhe on alkanut pitämään sinuun yhteyttä!”
”Niin on. He muuten muuttavat luokseni, joten en ole kauaa enää yksineläjä.”
”Jaahas, siksi siis rakennutit sen uuden talonkin. Komea onkin!”
”Siksi se tuli laitettua, totta. Paappa asustelee yläkertaa ja poika perheineen alakertaa. Näin on suunniteltu.” Ville toi tavarat kassalle ja pakkasi ne kauppiaan antamiin kasseihin.
”Kasseista en ota mitään, ne on tämän kaupan bonusta”, kyläkauppias sanoi hieman katkerana koko bonuskortti-järjestelmää kohtaan. ”On se hyvä, että on omalla kylällä vielä väkeä, jotka ymmärtävät kyläkaupan päälle. ”Ota nyt vielä mäyräkoira?”
”No, laitetaan vielä sekin. Onpa sitten seuraa toinen toisistaan, vaikka kyllä tuo toinen koira tuppaa vain juomaan.”, Ville sanoi vakavana pilke silmäkulmassaan. ”Täytyy tässä kiirehtää, pitää viedä tuo auto vielä maalattavaksi tänään.”
”Mitä sitä maalaat! Sehän on upean musta.”
”Niin mustakin, mutta poika tykkää vaaleanpunaisesta.”
Kauppias pyöritteli päätänsä ja mietti, että palomestarilla taitaa olla aika lapsekas poika.
”Sano sille pojalles, että muistaa ulkoiluttaa sitä mäyräkoiraa. Sille sen taisit ostaa?”
”Jep. Sanotaan.”