En minä vanha ollut, ihan sama kuitenkin kuin nyt. Ulkoisesti aivan eri, mutta sisäisesti olen aivan sama kuin silloinkin.
On lämmin kesäpäivä. Näkymä on kapea, rako vain. Sideharso peittää, suojaa hyönteisiltä. Kirkas, lämmin aurinko valaisee kattokankaan läpi.
Kuulen puhetta, ymmärrän vaikken osaa puhua. Äidin ääni, mummun myös. Sitten on kolmas, vanhan naisen ääni. Hahmot näkyvät harson läpi, äiti nostaa harsoa ja jättää sen ylös.
Outo nainen ojentaa käsiään kohti kasvojani, sormet ovat pitkät ja luiset. Sormet väpättävät kuin sudenkorennon siivet, hitaammin kuitenkin.
Itken. "Mitä se itkee?", kuulen naisen sanovan. Nainen on sitkeä, vaihtaa kättään ja sormet viiltävät ilmaa silmien edessä kuin sakset. Liian lähellä silmiäni, luiset sormet ja terävät kynnet. Kynnenaluset ovat likaiset, niissä on kenties multaa. Itkuni voimistuu.
"Tui, tui, tui." Itken jälleen. Kuulen naisen sanovan, etten pidä hänestä. Olisin varmaan pitänyt, kun olisi pitänyt sormensa kurissa.
Isänisänäiti, pitkät luiset sormet ja sormus. Heilutti minulle silloin, kyllä minä sinua ajattelen - vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti