Rättisitikka

Rättisitikka lellutteli ilman kiireen häivää kohti mummolaa. Mummolaan vievä tie oli sille mieleen, sillä tiessä oli kurveja, mäkiä ja nyppylöitä. Se tunsi, että mummolan matkat olivat sen elämän suola. Kaikkea muutakin tietenkin tarvitaan suolan lisäksi, siksi se ei sateitakaan pitänyt pahana. Hevosvoimia siinä ei paljoa ollut, mutta ihan hyvin sen matka taittui. Joskus se oli ihmetellyt muiden kovaa menoa ja kiirettä, ja se oli päätellyt että niillä on tunne-elämän häiriö. Muuten se ei voinut sitä kiirettä ymmärtää, kiire kun on tunnetila. Hymyillen se jatkoi ajatustaan, että se oli tunteellinen lellu vaikkei ollutkaan rellu. Sen jouset värisivät jännityksestä, kun eteen tuli kurvi. Miten se siitä selviäisi, mitä kaikkea onkaan kurvin takana? Se piti tätä odottamista todella arvossa, odottaminen olikin sille hyve verkkaisen vauhtinsa takia. Tosiasia kuitenkin oli, että rättisitikka näki maiseman tarkasti, se ei vilistänyt ohi. Se tunsi tuoksut ja hajut, auringon ja varjon suomat lämpötilan vaihtelut. Se nautti elämästä.

Mummolassa se tiesi pääsevänsä vanhan pajan katveeseen, jossa se monesti oli keskustellut erään hienon herran kanssa. Tämän herran nimi oli A. Sarin, arvonsa tunteva maamoottori. Maamoottori kertoi ylpeänä kuinka se oli toiminut sirkelin pyörittäjänä, joskus se oli ollut pärehöylänkin voimanlähteenä. Matkoja sillä ei ollut paljoakaan takanaan, joskus sitä oli lainattu naapuriin. Mummolassa se viihtyi kuitenkin kaikista parhaiten, sillä sillä oli oma katos ja sitä käytiin monesti ihailemassa. Ja sitten kun se sai joskus alkaa käymään, se oli mielestään maailman hienoin instrumentti. Rättisitikka piti Sarinista, mutta joskus sen narsismi sai sen miettimään ettei Sarinilla sittenkään tainnut olla itsetunto kohdallaan. Sarinilta puuttui jotain, mutta mitä? Se taisi olla ainut Sarinin sukulaissielu, joka soi sille aikaa näille henkisille rupattelutuokioille. Yksinäisyys, se oli Sarinin toinen luonto. Sen sisään ei kukaan voinut tulla, se oli ulkoinen voimanlähde – ei muuta. Niin oivalsi rättisitikka, se Sarinilta puuttui! Sen sisään ei kukaan päässyt. Rättisitikka oli iloinen, kun sai olla Sarinin ystävä.

Rättisitikka kertoi Sarinille salaisuuden, sellaisen mitä Sarin ei ollut voinut koskaan kokea. Hän kertoi miten oli kerran antanut emännälleen oikein kunnon kyydit, emäntä oli ollut tästä luonnollisesti aivan ihmeissään. Rättisitikka oli verkkainen auto, eihän siltä odotettu moista käyttäytymistä. No, kerran alamäessä se oli pompauttanut vaihteen pois päältä ja vauhti oli alkanut kiihtymään. Emäntä oli alkanut kirkumaan ja mennyt niin paniikkiin, ettei tajunnut että autosta löytyy myös jarru. Luonnollistahan tuo oli, jarrua ei yleensä tarvittu.
”Arvaa mitä”, rättisitikka sanoi ja jatkoi, ”emäntä otti minua ratista kiinni niin lujaa, että tunsin olevani ihan hukassa. Minulta itseltäni meni kontrolli, en olisi ikinä uskonut hänellä olevan niin paljon voimaa.”
Sarin alkoi huohottaa, ja hetken se jo luuli lähtevänsä käyntiin. ”No, kerro kerro mitä sitten tapahtui.”
Rättisitikka pyöräytti lamppujaan ja sanoi, ”minä vaadin ohjauksen itsestäni itselleni ja pysäytin itse itseni. Tämän jälkeen olen kuullut emäntäni kertovan minussa olevan automaattinen turvajärjestelmä, jos liikenteessä tulee vaaratilanteita. Minä olen tilanteessa mukana, jos vauhtini kiihtyy yli sallitun nopeuden.”
Sarin mietti hetken ja totesi olevansa tyytyväinen omaa jäykkään muotoonsa ja sanoi, ”minä haluaisin sinut tilanteeseen mukaan jos minä alan käydä joskus ylikierroksilla, sillä minussa ei ole jarruja eikä minulla ole ohjauspyörää...”
”Sinulla ei ole mitään hätää”, sanoi rättisitikka narahtaen, ”sinun sisässäsi ei ole emäntää eikä isäntää. Sinä olet jo minä, joka minäkin olen kun minun on pakko olla.”