Viruspäivitys

Saamme syntymässä maalliselle matkallemme hienon asuinpaikan, kehon. Tietoisuuden kautta se toimii, tietoisuuden kautta se pysyy kunnossa. Tietoisuuden kautta se korjaa itse itseään, hyvänä esimerkkinä kehon sisäinen puolustusjärjestelmä; kuume ja siihen liittyvä valkosolujen määrän lisääntyminen. Vanha kansa sanookin, että mikä ei tapa niin vahvistaa. Näissä sanoissa on suurta viisautta, vuosisatojen mittaan kertynyttä kokemuksellista tietoa. 

Muistan, että minun lapsuudessani ei rokotettu tuhkarokkoa, vihurirokkoa eikä sikotautia vastaan. Silloin, jos jossain perheessä tauti jylläsi sinne mentiin kyläilemään - jotta saataisiin tuo tauti tarttumaan itseen. Tietona oli, että kun tämän välttämättömän taudin sairastaa lapsena se on lievä ja se sairastetaan vain kerran. Aikuisiällä sairastettuna tauti on jo paljon raskaampi, ja seuraukset jälkitauteineen voivat olla vakavia. Mikä ei tapa, se vahvistaa... kaikella on tarkoitus, myös näillä ns. lastentaudeilla. Olisiko näitä "päänahkoja" tarkoitus kerätä, että saa sarjan täyteen ja palkintona pitkän iän? Mille tielle ollaan lähdetty, kun lähes kaikkeen kehitetään rokotteet? Miten se vaikuttaa tuohon kaikkeuden luomaan järjestelmään, jonka kautta ihmisen on tarkoitus vahvistua eikä heiketä?

Fyysisellä kivulla ja kärsimyksellä, joita sairaudet aiheuttavat on myös "herätystehtävä". Sairaus laittaa ihmisen polvilleen, parhaimmillaan se pysäyttää ajattelun. Esittää kysymyksen elämäntarkoituksesta? Miksi minä? Monesti, kun parannutaan sairaudesta ollaan sen jälkeen helpottuneita tervehtymisestä. Mutta miten nopeasti ihminen unohtaakaan sairautensa aiheuttaman kivun ja kärsimyksen, kun hän on jälleen terve. Miten nopeasti hän palaa samalle tielle, missä hän oli ennen sairastumistaan ja matkassa saattaakin olla enemmän katkeruutta kuin ennen sairastumista. Mitään muutosta ei tapahtunutkaan, mutta poikkeuksiakin on. On ihmisiä, joilla on ollut vakava sairaus, ja he ovat parantuneet siitä. Ja jotain on tapahtunut, ei ole enää sitä vahvaa egoa. Sulkeutuneesta on saattanut muotoutua avoin, sydämettömästä sydämellinen, kiittämättömästä kiitollinen, arvostelevasta suvaitsevainen, katkerasta anteeksiantava...

Haluan tällä blogillani avata näkemystä sellaiseen asiaan, mistä harvoin keskustellaan. Mikä onkaan sairauksien kautta avautuvan kärsimyksen ja kivun tarkoitus meidän tietoisuuden tilaamme?  Onko niiden syvempi tarkoitus jäänyt unholaan? Tiedän, että näitä asioita ajatellaan silloin kun itse sairastutaan. Tiedän, että moni uskoo sokeasti lääketieteeseen. Voisimmeko kuitenkin ensisijaisesti uskoa omaan syvimpään itseemme? Sillä siellä on vastaukset kysymyksiin, joita ei ole edes esitetty ja joita ei tarvitse edes esittää. Siellä on vastaukset, joissa elämä on pääosassa. Elämä, joka ei tunne kärsimystä ja joka on ikuinen.