Tarkkailija maailman yllä ja alla

Lähdin yksinäni kohtauspaikalle. Mutta kuka on tuo minä
    pimeässä?
Siirryn pois hänen luotaan, mutta en pääse hänestä.
Hän polkee rehvakkaasti maata, niin että tomu pöllyää;
jokaiseen lausumaani sanaan hän lisää omiaan kovalla
    äänellä.
Hän on minun oma pieni minäni, herrani, eikä osaa hävetä;
mutta minua hävettää tulla sinun ovellesi hänen seurassaan.
(Rabindranath Tagore, 1861-1941)

Istun puutarhatuolissa, lumikinosten välissä. Aurinko paistaa, kylmä puskee selkääni. Aurinko lämmittää kasvojani, kylmä grillaa takapuoltani. Ollaan keväässä, tasassa, josta on yhtä pitkä matka vuoden pimeimpään kuin valoisampaankin kohtaan. Ollaan puolessa välissä, kylmän ja kuuman.

Suljen silmäni, ajatuksetonna aivan. Aurinko värjää luomieni läpi punaista, tunnen tarkkailijan. Tarkkailija tarkkailee tunteideni ja tuntemuksieni kautta minua, minua joka istun hiljaisuudessa. Kevään tasassa, tietäen ihmiskunnan elävän hulluudessa. Hyväksyen kaiken, sillä mitä muutakaan voi kun tartuntapinta maailmantapahtumiin on ulottumattomissa. Hiljaisuus, se on se paikka mistä voin vaikuttaa ja tuoda maailmaani järjestyksen. Tarkkailja näkee punaista, luomieni läpi, auringon paistaessa niin kuin se aina paistaa, kun taivas on sees.

Tarkkailja irrottautuu kehostani ja mielestäni, ulkoisesta. Hän kohoaa ylös ja näkee nyt minut istumassa valkeiden kinosten keskellä. Hän kohoaa yhä ylemmäksi, tarkkailee maisemaa ja minun pienenevää olemustani. Olemusta, jossa on ollut vankina kymmeniä vuosia, olemuksen edes tietämättä hänestä mitään. 

Tarkkailja kohoaa, näkee maiseman laajemmin, näkee ympäröivät tiet, talot, metsät ja minä katoan vähitellen hänen silmistään. En kuitenkaan katoa, tiedän olevani vaikka en enää ole kuvassa.

Tarkkailijana, nousen yhä korkeammalle ja korkeammalle, avaruuteen saakka. Maisemassa sininen pallo, ja pallon pinnalla aika kuljettaa tapahtumasta tapahtumaan. Tarkkaillen yksityisestä yleiseen, yleisestä yksityiseen. Hälytysajoneuvoja joka puolella maailman teitä, valot vilkkuen. Maailma on mielettömyyttä täynnä, tarkkaillen kohti kotia joka on 'ei missään'. Siellä on koti, jossa tarkkailjasta tulee jälleen minä. Minä, joka on Elämä. Minä, joka rakastaa Sinua.

Avaan silmäni ja nousen, pitää mennä lämpimään.