Tee mun päivä

Mojo!

Vammalassa, silloin kun vielä oli Vammala, oli kaksi mielisairaalaa; Hyrkin osastoryhmä, jota kutsuttiin myös B-mielisairaalaksi ja Ojansuun osastoryhmän A-mielisairaala. Nykyisin tuo Ojansuulla sijaitseva kiinteistö toimii kaupungintalona, toiminta ei ole siis kovasti muuttunut:) Silloin oli A-ryhmän hullut ja B-ryhmän hullut, toisilla oli toivoa ja toiset olivat toivottomia. Pieni tarina kertoo yhdestä toivottomasta, jonka tapasin 70-luvulla ollessani noin kymmenvuotias.

Asuimme melko lähellä Hyrkkiä, kavereiden kanssa leikkiympäristön laajentuessa Hyrkki alkoi olla meidän reviiriimme kuuluvaa aluetta. Kaverini äiti oli osastonhoitajana Hyrkillä, joten sekin oli syy miksi aloimme suuntaamaan seikkailumme siihen suuntaan. Kaverilleni ympäristö oli tullut tutuksi  jo aiemmin, hän kertoi  "asiantuntijana" tarinoita potilaista. Siellä oli toivottomia tapauksia, hulluja. Hullun ulostettakin löysimme,  josta kaverini piti pitkän esitelmän. Uloste oli mielestäni koirankakkaa, mutta vakuuttavan esityksen jälkeen ulosteen kaksivärisyyteen ja sapenerityksen häiriöön vedoten kaverini sai minut vakuuttuneeksi, että hulluuteen liittyy paljon asioita joista ei puhuta. 

Potilaat joita Hyrkin ympäristössä näimme, olivat ulkoisesti "väritetty" hulluiksi. Osalla heistä oli talon tarjoama vaatetus, joka oli kenties 50-luvulta. Osalla oli omat vaatteet, mutta nekin taisivat olla samalta vuosikymmeneltä. Oli miten oli, sairaalan kupeessa sijaitsi vanha luhtiaitta, jonka teranssilla istui usein toivottomaksi leimattuja ihmisiä. Heillä oli lääkityksen takia hidastuneet liikkeet ja kuola saattoi valua leukaa pitkin kun he imivät sätkäänsä. Heillä oli pakkoliikkeitä, jotka nyt ymmärrän lääkkeiden sivuvaikutuksiksi. Silloin kuolaaminen kuului hulluuteen, lääkkeistä emme tienneet mitään.

Aitan teranssilla tutustuimme keski-ikäiseen, lyhyeen ja leikkisään Pikku-Mattiin, jolla oli pieneksi käynyt harmaa raitakuosinen puku päällään. Päässään hänellä oli kaikkea muuta kuin valkoinen, mutta yhtä kaikki, ylioppilaslakki. Kerrottiin, että Pikku-Matti oli ollut Turun Yliopistossa lukemassa historiaa ja lakia. ja että hän oli ollut hyvin älykäs mies. Lukeminen oli huhupuheen mukaan hänet tehnyt hulluksi ja  kaverini tiesi, että kyseessä olisi ollut myös joku  noita-nainen, joka oli loitsuillaan sekoittanut opiskelijan pään.

Kun ensimmäisen kerran menimme juttelemaan Matille, niin hän ensiksi vain tarkkaili meitä istuen penkillä imien sätkäänsä. Hetken kuluttua hän siirtyi istumaan etukumaraan ja alkoi nytkähtelemään näykkien meidän suuntaamme, aivan kuin herättääkseen mielenkiintomme. No, siinä hän onnistui kun hän seuraavaksi läppäsi minua olkapäähän sanoen "litta" ja lähdimme kaikki juoksemaan eri suuntiin, minä kaverini kanssa kohti kotia ja Matti omille teilleen. Ei me littaa Matin kanssa jääty leikkimään, isot pojat, kymmenen vuoden paremmalla puolella, pelästyimme pientä miestä kuollaksemme. Silloin pelkäsimme, että tuo litta saattaa tartuttaa hulluuden meihinkin. Jatkossa oli Pikku-Matilla toinenkin tervehdys meille ja se oli "mojo".

Pikku-Matin harrastuksiin kuului "Turku-Tampere-Punkalaidun-Vammala" -tasoristeyksen rakennustöiden ja  liikenteen seuraaminen. Risteys oli luokiteltu 70-luvulla Suomen kolmanneksi vaarallisimmaksi risteykseksi, laskentaperusteena oli kuolonuhrien määrä. Työmaan jo ollessa käynnissä, risteyksessä sattui  silloinkin useita kuolemankolareita. Pikku-Matti istui liki risteystä ja oli paikalla, todistamassa kolareita. Näkipä hän senkin, kun mopoilija ajoi suoraan rekan alle. Pikku-Mattia on tuskin enää Hyrkillä, tuskin luhtiaitan teranssilla ja tasoristeyskin on ollut valmiina jo 30-vuotta. Pikku-Matti jätti minulle muiston, jonka nyt halusin kirjata ylös. Hän teki omat päivänsä mielekkääksi poltellen sätkää, haastaen lapsia littaan ja bongaillen kolareita. Sellaista hänen elämänsä oli kymmenvuotiaan silmin, mutta se tulkinta on hyvin pieni osa Pikku-Matin elämää - jotain kuitenkin jokainen toisilleen antaa.