Oulun Yliopiston Studia generalia 2000

Muuttuva aikakäsitys
FT Erkki Urpilainen

Historiallisessa tutkimuskirjallisuudessa on tapana jakaa aikakäsitykset kolmeen osaan: pistemäiseen, sykliseen ja lineaariseen aikaan. Tämä jaottelu kuvaa erilaisia tapoja käsittää aika, menneisyys ja tulevaisuus. Se on erittäin karkea ja sitä vastaan voidaan esittää useita huomautuksia. Kuitenkin jaottelu antaa jonkinlaisen yleisen kuvan aikakäsityksen kehityksestä. Pistemäinen aika on primitiivinen käsitys ajasta tai oikeammin ajan tajun puutteesta. Aikaa ei tajuttu jatkuvana, vaan jokainen hetki oli oma kokonaisuutensa. Mennyt aika oli mennyttä ilman ulottuvuutta. Ihminen eli päivän kerrallaan ajattelematta mennyttä tai tulevaa. Tietyt vastakohdat, kuten yö ja päivä, kesä ja talvi tai elämä ja kuolema, toistuivat eräänlaisena heiluriliikkeenä, mutta nämä eivät muodostaneet jatkuvaa aikaa. Tätä ajatusta pistemäisestä aikakäsityksestä on kritisoitu liian yksioikoiseksi, primitiivisyyttä korostavaksi näkemykseksi. Varhaisissa kulttuureissa aikakäsitykset eivät välttämättä olleet niin kehittymättömiä, kuin kyseinen teoria antaa ymmärtää. Esimerkiksi esihistorialliset luolamaalaukset esittävät maagisia rituaaleja, joihin on täytynyt sisältyä tietoa menneisyydestä ja käsityksiä tulevasta ajasta. Siirtyminen pistemäisestä aikakäsityksestä sykliseen ja lineaariseen käsitykseen on todennäköisesti ollut hidas prosessi. Siihen ovat vaikuttaneet isompien heimoyhteisöjen muodostuminen ja niiden sisälle muodostunut yhteistyö ja työnjako. Jotta suurempi joukko ihmisiä kykenisi toimimaan yhdessä, esimerkiksi toteuttamaan suurriistan metsästystä, tarvittiin yhteisesti sovittuja aikamääreitä. Tämän on täytynyt tapahtua varsin varhain, sillä kaikissa tunnetuissa korkeakulttuureissa on ollut varsin kehittynyt käsitys ajasta. 

Lähes kaikissa varhaisissa korkeakulttuureissa on ollut vallitsevana syklinen aikakäsitys. Katsottiin, että aika kiertää kehää. Kaikki tapahtumat toistuvat pitkissä tuhansien vuosien aikasykleissä. Tällainen sykli päättyy katastrofiin, kuten maailmanpaloon tai tuhotulvaan, joka puhdistaa maailman, jotta elämä saattaa jatkua entistä parempana. Esimerkiksi Intiassa suuri sykli, mahayuga, koostui neljästä aikakaudesta, yugasta, ja oli 12000 vuoden pituinen.

Amerikan atsteekki-intiaanit puolestaan uskoivat, että aika koostui erilaisista aikakausista, joita kutakin hallitsi tietty jumala. Kukin aikakausi päättyi kauden jumalalle tyypilliseen tapaan. Esimerkiksi sateenjumalatar Chalchiuhtlicuen hallitsema kausi päättyi suureen tulvaan. Atsteekeille maailma ei kuitenkaan ollut ikuinen. He uskoivat, että maailma oli syntynyt tiettynä aikana ja parhaillaan oli menossa viides maailmankausi.

Vastaavanlaisia syklisiä käsityksiä esiintyi myös muun muassa Kiinassa, Egyptissä ja Kreikassa. Eräät tutkijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että eräissä kulttuureissa ja eräillä ajattelijoilla syklisen näkemyksen rinnalla on esiintynyt lineaarisia piirteitä. Kuitenkin nämä ovat tulkinnanvaraisia ja poikkeuksellisia. Varsinaisesti lineaarinen aikakäsitys muodostui Kaksoisvirtainmaassa. Jatkuvan syklisen toiston tilalle tuli näkemys ajasta, jolla on tietty alku ja mahdollisesti myös loppu. Sumerilaisilla ja babylonialaisilla tämä ajatus oli vielä hieman epämääräinen. Juutalaiset omaksuivat tämän käsityksen ollessaan Babylonian vankeudessa 6. vuosisadalla e.Kr. Heillä tämä näkemys kytkeytyi tiiviisti uskonnollisiin käsityksiin maailman luomisesta ja odotettavissa olevasta Jumalan valtakunnan tulosta. Kyse ei ollut kuitenkaan puhtaasti teologinen vaan siihen kytkeytyi voimakkaasti myös odotuksia tulevasta paremmasta maanpäällisestä elämästä.

Nämä odotukset säilyivät voimakkaana juutalaisten keskuudessa ja siirtyivät siitä kristinuskoon ja siten koko länsimaiseen ajatteluun. Kristinuskossa käsitys ajasta ja historiasta muotoutui dogmiksi, joka selkeytti ihmisten maailmankuvaa, mutta samalla pidemmän päälle kahlitsi uusien ajatusten omaksumista.

Myöhäiskeskiajalla tuli vakiintuneeksi käsitykseksi, että Jumala oli luonut maailman noin vuonna 4000 eKr. Mielipide-erot tämän suhteen olivat vain muutamia kymmeniä vuosia. Virallisesti kirkon piirissä ei haluttu pohtia sitä, kuinka kauan elämä maan päällä tulisi kestämään, mutta yleinen käsitys oli, että Jumalan maailmansuunnitelman mukaan maallinen historia tulee kestämään 6000 vuotta, jota seuraa Jumalan tuhatvuotinen maanpäällinen valtakunta. Kuitenkin eräät luonnosta saatavat tiedot eivät soveltuneet tämän näkemyksen kanssa yhteen. Jo renessanssiaikana oli alettu ihmetellä, kuinka simpukoiden ja kotiloiden kuoria saattoi löytyä korkealta vuorilta tai syvältä maan alta. Nämä havainnot saatettiin selittää vetoamalla vedenpaisumukseen. Geologisen tiedon lisääntyminen 1600-1700-luvuilla johti kuitenkin ratkaisemattomaan ristiriitatilanteeseen. Huomattiin, että maapallon pinta oli aikojen kuluessa muuttanut useita kertoja muotoaan. Miten tämä oli ollut mahdollista niiden vajaan 6000 vuoden aikana, jotka maailma Raamatun mukaan oli ollut olemassa. Asiaa pyrittiin selittämään siten, että vedenpaisumuksen yhteydessä oli tapahtunut maankuoren romahtaminen, tai tulkitsemalla luomisen päivät vertauskuvallisesti aikakausina. Jumala ei ollut luonut maailmaa kuudessa päivässä vaan kuutena aikakautena. Näin voitiin ainakin väliaikaisesti ratkaista geologian esiin nostamat ongelmat.

Kuitenkin myös historiantutkimus toi esille ongelmia. Esimerkiksi egyptiläisissä historiankirjoituksissa mentiin ajassa taaksepäin paljon kauemmaksi kuin mitä Raamatun kronologia antoi myöten. Sama koski myös monia muita ei-kristillisiä kulttuureja. Näiden kiistäminen vedoten virheelliseen ajanlaskuun ei pitemmän päälle onnistunut. Toisaalta Raamatun tulkitseminen vertauskuvallisesti ihmishistorian osalta ei myöskään käynyt päinsä, sillä Raamatussa ihmissuvulle annetaan tarkat ajoitukset. Siksi 1700-luvulla alkoi esiintyä kahta erilaista tulkintaa asiasta. Ensiksi eräät ajattelijat, kuten ranskalainen Isaac La Peyrère, esittivät, että Raamattu kertoi vain juutalaisten historiasta. Siksi sitä ei voi soveltaa koko ihmiskuntaan. Toiseksi tuli suosituksi raamattukriittinen akkommodaatioteoria, jonka mukaan Raamattu sisälsi monia kansanomaisia virhekäsityksiä, eikä sitä siksi voitu ottaa kirjaimellisena totuutena. Juuri ihmiskunnan historian ajoitusta koskevalta osalta Raamattu menetti auktoriteettiasemansa. Historioitsijat vaikenivat aluksi varhaisesta historiasta ja aloittivat esityksensä valtakuntien perustamisesta hämärässä menneisyydessä. 1800-luvun alusta lähtien alettiin puhua esihistoriasta ja tehdä ajoituksia, jotka menivät yli 6000 vuotta taaksepäin.

Myös arkeologiset löydyt murensivat raamatullisen ajanlaskun uskottavuutta. Jo uuden ajan alusta lähtien oli ihmetelty syvältä maan alta löytyviä kivisiä työkaluja. Niitä oli pyritty tulkitsemaan luonnonmuodostelmiksi, mutta tällainen ei tehonnut yhä uusien löytöjen edessä. Varsinkin sen jälkeen kun geologiset aikakaudet oli hyväksytty, oli vaikea selittää kiviesinelöytöjä sellaisista maan kerrostumista, jotka oli määritelty muodostuneeksi paljon ennen kuin ihminen Raamatun mukaan oli luotu. Vastaavanlaisia Raamatun kanssa ristiriitaisia asioita ilmeni kiihtyvässä tahdissa. Kaikki tällaiset tieteelliset todistukset murensivat raamatullisen aikakäsityksen uskottavuutta. Lopullisen iskun raamatulliselle aikakäsitykselle antoi Charles Darwinin evoluutioteoria 1800-luvun jälkipuolella. Tosin tuolloin oli oppineissa piireissä jo suurelta oli luovuttu raamatullisista ajoituksista, joten Darwinin teorian ympärillä käyty kiivas oppikiista koski muita asioita kuin ajoituksia.

Ihmiskunnan ja maapallon ikää on 1700-luvulta lähtien hilattu jatkuvasti taaksepäin, eikä raamatullisella kronologialla ole enää juuri sanansijaa tieteellisissä piireissä. Kuitenkin lineaarinen aikakäsitys on edelleen vahvoilla. Yleinen käsitys edelleen on, että maailma on syntynyt tiettynä ajankohtana, esimerkiksi useita miljardeja vuosia sitten alkuräjähdyksessä, big bangissa. Varsin yleinen on myös teoria siitä, että maailmankaikkeus laajenee aikansa, jonka jälkeen se alkaa supistua takaisin alkupisteeseen erinäisten miljardien vuosien kuluttua, jolloin maailmankaikkeus loppuu. Vaikka muun muassa eräät sosiologit ja filosofit ovatkin esittäneet, että nämä perinteiset aikakäsitykset eivät olisi enää yksinomaan hallitsevia, niin ajatus muusta kuin lineaarisesta ajasta tuntuu useimmille meistä vieraalta.

Ajasta voidaan olla montaa mieltä, mutta tämä hetki on ehdoton - se on ikuinen.