Leipomo, kranaatti ja katu

Leipomolla on uusi logo,
jossa pomo poseeraa lei kaulassaan ja pullaa suussaan.

Nyt on maut eri paketissa kuin silloin, kun tässä vielä oli omenapuu ja mansikoita, juolavehnää ja ketunleipää. Nyt on leipomo, ”havaiji”. Leipomo on makuja täynnä, sieltä saa omenapiirakkaa, mansikkaviinereitä, leipää ja pullaa. Leipomo on paikallaan, sillä sillä on paljon suita ruokittavana.


Kuuro sotaveteraani manaa hiljaisuutta,
katselee huutomerkkiä.
Sisäistä kuuroutta on enemmän kuin ulkoista.

”Nyt ei ole ollut sellaista hiljaista, kuin silloin hetki ennen hiljaisuutta. Silloin kun kuurouduin, kun sain ääntä liikaa, liian paljon kuullakseni. Korvani lukkiutuivat, kalvot avautuivat. Meteli sen sai aikaan, silloin kun kranaatti tuli ja vihelsi. Jysähti, aivan liki. Sen jälkeen on ollut hiljaista.”


Metsämies eksyksissä kadulla,
täynnä katu/musta, metsämiehen tuska.
Rullaluistelija kompuroi metsässä,
ei rullaa, miettii vain katua.
Kummallakin on ongelma,
katua tai ei.

Nyt ei ole kadulla yhtä paljon väkeä kuin silloin, kun siellä vielä oli metsä. Ennen katua kadulla, jota siis ei silloin vielä ollut, oli elämän vilskettä. Metsässä ja kadulla, kummassakin voi olla tässä hetkessä, villinä ja vapaana, tai ajatuksiinsa kahlittuna.




Kadun varressa on edelleen leipomo, jonka johtaja joutui sotaan. Johtajasta tuli sotamies, joka kuuroutui lähelle iskeytyneen kranaatin seurauksesta. Sodan jälkeen sotamiehestä tuli sotaveteraani, joka etsi elämäänsä ääntä metsästä ja kadulta. Sävel löytyi, kun hän tunsi olevansa kadotettu. ”Tätäkö se kadotus on, kun on kuolleena elävien joukossa eikä kuule edes hiljaisuutta?” Hän oivalsi, että jos hän kuulisi, hän ei edes tajuaisi hiljaisuutta. Ja niin hän sai hiljaisuuden kuulumaan, kun oivallus vaiensi ajattelun hälyn. Hän totesi onnellisena, ”minä kuulen hiljaisuuden, siis olen”.