Piipusta nousee savu, lämpimät ajatukset nousevat pintaan. Kotona on hyvä olla, tietoisesti lämmittää hyvyyttä ja rakkautta. Punnita maailman menoa, piiputella ja tietoisesti tunnistaa piipunpesän lämpö muotoineen. Tuoksu on huumaava, savu kiemurtaa ylös noutamaan oivalluksia. Maailma on pysähdyksissä tässä hetkessä, pyydystäen tämänhetkisyydestä saalista - olemisen eliksiiriä.
Himalajalla, Bhutanin kuningaskunnassa piippumies harrastaa salapolttoa. Paikassa, jossa tupakan myynnistä tai hallussapidosta ilman tullikuittia voi saada jopa viisi vuotta vankeutta. Kotonaan piippumies saa kuitenkin polttaa piippuaan, mutta poliisille pitää näyttää kuitti pyydettäessä.
Maailma on hulluutta täynnä, piipumies sallii kaiken 'mikä on'. Hän tietää ajan olevan nyt tämän, piiputtelu maistuu kuitenkin samalle kuin aiemminkin. Se tuo tilaa ja avaruutta ahdistavaan ajatteluun ja sääntöjen kautta rajattuun maailmaan. Meditointia on monenlaista, piippumies tietää tuon. Hän katsoo seinällään olevaa, Bhutanissa outoa, mutta kotimaassaan suosittua laulajan kuvaa. Piippumies hymyilee kuvalle ja imaisee piippunsa kautta suvaitsevaisuutta tähän maailmaan.
Maailmankansalaiset ilman rajoja, ykseydessä toisiinsa ja savu nousee kiemurtaen ylöspäin. Savumerkkejä, sinne ja tänne, sisään ja ulos. Hengityksen alleviivausta, näkyvää muotoa muodottomuuden maailmasta. *_*
Jo vain, kuten Aaro Hellaakoskikin sanoo runossaan;
VastaaPoistaPiippulevolla 5.
Piippulevolla lienen viipynyt, liikojen mietinnässä.
Nyt on edessä askeltahti ja neljän tuulen tie
korven polulla pehmoisella, kuusikon hämärässä
mennä minne mielennoudot irtolaista vie.
Eikä ne olleet suuria linjoitusten summat.
Aho kun aukeni aurinkoinen illan säteisiin,
siellä on vastassa leikkaamattomat, soreammat kummat
kuin mitä koskaan luisen kallon sisällä keksittiin.
Pääsenpä rantaan ruohikkoiseen, kävelen niemen päihin
kuuntelemaan miten aallon kylki paasille loiskahtaa,
uppoan kaikessa-olemiseen ja suvisen illan säihin
niin kuin happoon kirkkaaseen, joka liuottaa mun saa,
katselen kuinka illan rusko maalaa väkevöitään.
Otan sen hetken vastaan niin kuin antaisin, en sais,
niin kuin ruoko, tuulahdukseen heräten kesken öitään,
viittaisi hiukan lehdellään, ja taasen nukahtais.
(Sarjoja 1952)
Kiitos ritari!
VastaaPoista