Luennoitsija saapuu auditorioon. Yleisöä on paljon, osa kiinnostuneita siitä mitä hän aikoo puhua ja osa hakemassa nautintoa omalle mielipiteellensä. Luennoitsijan sydän hakkaa ja kämmenpohjat hikoavat. Hän tuntee punan nousevan poskillensa, tuntuu kuin henki loppuisi. Jalat tärisevät, onneksi on tuoli mille voi istuutua.
Luennoitsija tuntee olevansa arvostelevien katseiden alla, hän määrittelee itseänsä toisten kautta. Ensimmäinen lause on heikko ääneltään, onneksi on mikrofoni. Yht'äkkiä jotain tapahtuu, luentosalin kuulijat ovat vaihtuneet. Ei, vaan hän...tai tarkkailija. Hän alkaakin tarkkailemaan yleisöä, yleisössä onkin lapsia. Kun oikein tarkentaa, on salissa tyttöjä ja poikia. Hänhän on täällä ainut aikuinen, hänellä on näille lapsille paljon kerrottavaa. Lapset ovat ihmisinä aivan yhtä tärkeitä kuin hänkin, mutta hänellä on näille lapsille paljon opetettavaa.
Luennon aihealue on paniikkihäiriö, sen tunnistaminen ja sen voittaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti