Rakastuminen on egon rakkautta, mutta siinäkin on heijastus sisäisestä tietoisuudesta. Heijastus siitä, että rakkauden voima on valtava ja tunne kuolemattomuudesta on käsinkosketeltava. Koko olemuksesi muuttuu, kun rakastut toiseen ihmiseen. Kireäkin ihminen sulaa, kun tapaa toisen johon rakastuu, hymyssä ei ole jännitystä eikä liikkeissä ole jäykkyyttä. Rakastuessa on kuin sulaa voita, sukat pyörii jalassa.
Rakastuminen menettää voimaansa kuitenkin omistamisen kautta, halutaan omistaa toinen. Halutaan saada toinen osaksi itseä, tilanne on toinen jos olet löytänyt sisäisen itsesi. Haluat omistautua, et omistaa. Silloin kun löydät sisäisen itsesi ja sieltä virtaavan tietoisuuden Rakkaus muuttaa muotoaan. Rakkaudesta tulee kokonaisuus, jolla ei ole vastakohtaa. Rakastat kaikkea, mutta kaikki eivät rakasta sinua. Ihmiselle, jolla on hyvin vahva ego olet myrkkyä josta on päästävä eroon. Ego ei kestä läsnäolon voimaa, sillä silloin egoa ei voi olla.
Blogisi toi mieleeni rakkausrunoja joista laitan tähän muistinvaraisesti yhden kauneimmista mitä tiedän. Runo on Lauri Pohjanpään, Kuningas Tigranes.
VastaaPoistaOli joutunut kuningas Tigranes kera nuoren puolison.
sotavangiksi Suuren Kyyroksen. hänen eessään vangit on.
-En rukoile omasta puolestain kun vetoan laupeutees, mutta vaimoni anna armostas. hänet maahnsa päästä suo.
Hän on nuori kuin nousu auringon, hänen eessään elämä ois.
Hän on ruhtinatar, älä orjuuteen pään ihanan taipua suo.
ei luotu kahletta kantamaan ole Jumalan muoto tuo.
-Mitä annat lunnaiksi vaimostas, kysyi Kyyros kuningas.
-Oman henkeni annan riemuiten, itämaiden ruhtinas..
Suurkuningas istuimeltaan nous, oli silmänsä puhdas ja sees.
-Sinä tarjosit kuninkaan lunnahan. oi veljeni Tigranes. Siis kuningaan lanjan saat myös sen:. Oleette vapaat taas, saat kultaa mit kamelit kuljettaa, saat jälleen mahtis ja maas.
Pois leiristä ratsati Tigranes kera kauniin puolison.
Heitä valkeat ratsut kantoivat, päin nousua auringon.
He katsoivat silmihin toisiaan ja ihanuus taivaan ja maan
, kuin luomisen aamuna heijastui
ja säteili katseestain,
Niin lausui vihdoin Tigranes;
-Sinä näitko. näitkö sen, miten oli hän kaunis kasvoiltaan, jalo uljas ja ihmeellinen.
-En, vastasi hiljaa kuningatar,- Minä Kyyrosta tuskin näin.
-Mitä, ken oli nähdä niin kuin hän. Mitä katsoit rakkaimpain.
-Minä katselin häntä ken lunnahaks, lupas henkensä puolestain. Hänet yksin keskellä loiston näin. Minä katselin häntä vain.
Runossa on omistautumisen dialektiikkaa. Kiitos, että jaoit sen tässä ja nyt.*_*
VastaaPoista