Otin pienen ruokalevon, se on taivaallista herkkua. En minä nukkunut, lepäsin silmät kiinni. Tunsin kehoni, sisältä päin. Voimaa täynnä, niin kuin aina - sisäinen keho. Aina voimissaan, aina yhtä nuori.
Levolla ollessani suodattui olemiseeni mummi-vainaan seinäkellon ääni, eipä tuo mikään ihme ole kun se on huoneen seinällä. Kellossa on hakkaava rytmi, ilman tanssittajaa. NicNac, NicNac...NicNac, NicNac...
Silmät suljettuina mieleeni aukeaa kuva jaloista, jotka askeltavat. NicVasen, NacOikea, NicVasen, NacOikea...Jalka eteen, taas, taas, taas, taas, taas, taas...Kävelyä kellon tahtiin, sitä on yleensä ihmisen elo. NicNac, NicNac, NicNac...ja jalat askelsivat, ne eivät menneet eteen eivätkä taakse. Aivan kuin maa niiden alla olisi ollut kävelymatto. Ja pelkät jalat, muu oli kadoksissa. Loputonta kävelyä ajan tahtiin, kenties jostakin tuntuu juuri tuolta. Kiirehtiminen ei auta, kun jalkojen alla on kävelymatto joka mukautuu vauhtiisi heti - et pääse siltä pois. Taaksepäinkään et pääse, olet jumissa. Loputonta kävelyä. NicNac, NicNac, NicNac, NicNac...
Tuo tunne on harhaa, ajan harhaa. Kun katsoo silmät suljettuina ylös löytää lopun kehostaan ja yläpuolella avautuu kirkkaus, joka vapauttaa sinut tuosta askelluksesta. Mielikuvassani ylhäältä laskeutuu kellonheiluri, se ottaa askelluksen tehtävän. NicNac, NicNac, NicNac...heiluri heiluu edestakaisin. Ja, olen vapaa. Voin istua, voin hengähtää aivan rauhassa. Minuun astuu rauha, jonka ajattomuus tarjoaa. Voin juosta ja liikkua, käydä menneessä ja kurkistaa tulevaa, heiluri jatkaa kulkuaan.
NicNac-meditointia, suosittelen ajanharhasta eroon haluaville.*_*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti