Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
(Ilmari Calamnius)
Elämän opettajatar
VastaaPoistaNukahtaa aaltoin pauhinaan
Ja rannan kuusten huminaan.
Taas heräten käen kukuntaan
Ja sinivuokkoin poimintaan.
Oi iäks mulle muistoihin,
Jäi suvi Suomen saariston!
Siellä opin naisen tuntemaan,
Joka minua nosti neuvoillaan
Ja joka ihmishyvyyden,
näki alla synkän syvyyden
Ja parantaa mua koitti vaan,
Mutta tuomita ei milloinkaan.
Se aika mulle lohdun toi
Ja toivon rintaani taas loi;
Et elämä ei milloinkaan,
annettu ollut turhaan vaan.
Ja että vaikka kurjakin,
se pyrki hyvään kuitenkin.
Oi sellaisia sieluja,
jos kasvaisi joka kodissa,
Jotka ymmärtävät hoidon sen;
mitä tarvitseepa lapsonen,
Kun elämään se viskataan
Aseetta sitä voittamaan.
Hän oli niin kuin äiti ain,
Mutta moisia on harvoin vain.
Ei mitään kaunistella saa
Se äiti joka kasvattaa.
Hän näkee haavat sielussain
Ja siksi holhoo ruumistain.
Ruumiimme huono hoitamus,
On siveytemme vaipumus.
Ken sairas on hän heikko on,
Ei luonto neuvo turmioon
Ja viaton ompi jokainen.
ken saapi ruumiin tervehen.
Näin haasteli hän ainiaan
mua hellin käsin hoitaessaan
Ja jos mua valtas huokaus
Tai lausui sanan; katumus.
Hän kauhistui; tee toisin vaan,
mutta kadu älä milloinkaan.
Ei milloinkaan, ei milloinkaan,
katumus voimat riistää vaan.
Katumus kunnon kuluttais,
ja sielun siivet surkastais.
Tee toisin vaan ja toimi vaan,
mut kadu ala milloinkaan.
Hän tiesi mitä lausui hän,
Oli nähnyt eljet elämän.
Kuinka monta kuihtuu katuissaan,
Ja siksi hautaan lasketaan
Ja kuinka väärä kääntymys
On näiden raukkain nääntymys.
Myös Helvetistä toisinaan
Me juttelimme ahkeraan.
Hän pappein saarnaa punastui
Ja heille nyrkkiänsä pui,
Mutta naurettuaan tarpeheks
Hän kävi vallan vakaiseks
Ja kasvot hällä säteili,
Kun hellästi hän saneli;
Se Jumalahan julma ois,
Kun ikikadotuksen sois.
Synneistä ihmislapsosen,
Kun itse loi hän ihmisen.
Elämä kaikki luonnossa
maan mullassa, maan ruohossa,
Johonkin johtaa määrähän,
Jos kuin se kasvais väärähän.
Mutta yksikään tomuhiukkanen
Ei huku hautaan tyhjyyden.
Kuin taitais silloin ihminen
Jos kuin se olisi syntinen
Kadota kuoloon ikuiseen
Tai tulijärveen tuhoisaan.
Ja miksi iki rangaistus
Ois elon lyhyen seuraus.
Ei, ei voi se olla näin,
Sen täytyy olla toisin päin.
Elämä kaikki kehkeytyy
Ja synnillä on synnin syy.
Ei luonnon suuren tarkoitus
Ole koskaan ikikadotus.,
Vaan niin kuin Beer Gynt elossaan,
Ei löytänyt hän maaliaan,
Mutta vasta sitten kruunattiin,
Kun uudestaan hänet valettiin.
Niin harhaa sielu ihmisen,
Ain armoansa läheten
Ja kerran hän sen nähdä saa
Ja kerran hän sen saavuttaa,
Maailman avaruudessa
Tai ehkä maassa uudessa,
Missä aallot toisin aallokoi
Ja toiset taivaan tuulet soi.
Ken totuuden taivaltaa
Jos toiset toista tietä käy,
kun toist ei sillä tiellä näy.
Niin kaikki kerran yhteen vie
Niin lyhyt kuin myös pitkä tie.
Kuin sätehiä auringon
Om sarja suuri suunnaton
Mutta kaikki lähtökohtaan vie,
Vaikka kaikilla on oma tie.
Niin on myös sija ihmisen
Edessä ikikirkkauden.
Siis tuomita ei ketään saa,
Vaikka kukin tietään taivaltaa.
Mutta moite kohtaa häntä vain,
Ken Helvettiä julistaen,
käy ihmiskuntaa korjaamaan
mutta sitä turmelee näin vaan
Kirjoittanut: Ilmari Kianto
"...Ja jos mua valtas huokaus
VastaaPoistaTai lausui sanan; katumus.
Hän kauhistui; tee toisin vaan,
mutta kadu älä milloinkaan.
Ei milloinkaan, ei milloinkaan,
katumus voimat riistää vaan..."
Ilmari Kiannon kannel soi upeasti!