Kun aika häviää

Joskus on hyvä pysähtyä ja jatkaa vasta sitten matkaansa. Pysähtyä ja tarkastella missä mennään, sillä silloin on pakko todeta läsnäolonsa tässä maailmassa. Pysähtyminen on tärkeää, joskus pysähtymiseen tarvitaan merkki. Ennen oli sellainen liikennemerkki, jossa oli musta käsi. Se oli veikeä, jotenkin hauskempi kuin stop. Konkreettisesti käsimerkki antoi viestin siitä, että tästä ei nyt kannata mennä suinpäin, tosin sen ehdottomuus oli pienempi kuin sanan stop. Käsimerkeille on tässä maailmassa totuttu viittaamaan kintaalla.

Oli vuosi 1986 ja ajelin autollani kohti Turkua, vauhtia oli hieman enemmän kuin 100 km/tunnissa. Sää oli kesäinen ja näkyvyys hyvä. Kaverini oli mukana ja viikonloppusuunnitelmat kiersivät päässämme. Meillä oli kiire, silloin en tiennyt että kiire on tunnetila. Tunteessa siis ajeltiin, ylinopeutta, kohti odottamaamme viikonlopun h-hetkeä. Mikä se h-hetki sitten oli? Mikä on h-hetki, sen saimme kokea aivan pian.

Olimme Oripään kohdalla, vasemmalta kurvasi suoraan eteemme Nissan Sunny. Siis aivan eteemme, jarrutin ja tiesin että auto ei pysähdy ennen törmäystä. Nissanissa oli nainen ja tyttö, auto oli hopeanvärinen. Honda Civic oli kullanvärinen, hopea ja kulta olivat siis yhtymässä. Kaverini huusi että käännä oikealle ja päästä jarrusta, olin tuohon jo itsekin valmistunut ja tein niin. Oikealle tuossa kohdassa avautui risteys kohi Köyliötä, tie oli tuolla kohtaa leveä. Vältimme törmäyksen, mutta risteyslevennyksessä oli irtohiekkaa eikä automme suostunut palaamaan takaisin ajoväylälle, josta olimme hetkeä aiemmin koukanneet sivuun. Renkaat puskivat suoraan jyrkkään rotvalliin, pudotusta oli kenties kaksi ja puoli metriä ja vauhtia varmaan vielä paljon.

Silloin, silloin tajusin mitä h-hetki tarkoittaa. Kaikki hidastui, aika poistui. Yht'äkkiä oli aikaa, koska sitä ei enää ollut. Ei ollut aikaa ajatella, siirryin ajatuksen toiselle puolelle. Ajassa mitattuna tapahtuma ei voinut kestää kuin pari kolme sekunttia, mutta olin täysin tässä ja nyt. Tunsin kuinka auto "hitaasti", kuin asteittain alkoi nousemaan nokan kautta ympäri. Samalla mennyt elämäni kulki silmissäni, ja samalla aste asteelta auton takapää nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tunsin miten puristin ratista yhä lujemmin, auton pyörähtäessä ympäri katolleen, hetkeä ennen kenties muutoin kohtalokasta tapahtumaa, tunsin kuin minulle olisi sanottu: "laske pääsi ratin tasalle". Minä laskin ja kuulin miten katto alkoi laskeutua tuulilasin painuessa kasaan. Auto pyörähti vielä toisen kerran, nyt jo hiljentyneellä vauhdilla. Auto oli paikoillaan, istuin hiljaa paikallani. Käänsin pääni oikealle ja kuulin kaverini kysyvän vointiani. Hänen puoleltaan katto oli painunut vähemmän kasaan, kummatkin olimme selvinneet ilman naarmun naarmua.

Aika, sitä ei tuossa tilanteessa ollut. Se hävisi. Tällaisia kokemuksia on muillakin, ja jotkut hakevat niitä tietoisesti. Se, että ollaan tässä hetkessä täysin, on se mitä tällä hetkismillä maalaan ihmisille. Jotkut kiipeilevät vuorille, ei ole aikaa miettiä menneitä eikä huolehtia tulevista. Pitää olla tässä ja nyt, jotta ei kuole ja voi elää.